Semmoisen kuiskauksen olivat kuulleet muutkin kuuselaiset, mutta eivät tienneet, mistä se tuli. Sillä "enkelin suu oli ihan varmaan kiini, kun se minuun katsoi", selitti Kuuselan setämies.
Honkalaan oli "enkeli" mennytkin ja ottanut emännän päänpohjista kaapin avaimet, vaikka emäntä itse vuoteella nukkui. Sitte se oli siirtyilyt kaapin eteen ja alkanut sitä avata. Sydän kurkussa ja kauhistuneena oli Anna-Mari katsellut ilmestyksen elkiä siihen asti, kuin se sai kaapin auki ja oli ojentanut kätensä hyllylle rahakopsaa kohti. Silloin oli Anna-Mari hypännyt vuoteelta, kuin vimmastunut kissa ilmestyksen kimppuun ja huutanut: "miehet, miehet! Rosvo, rosvo!"
Kun talon ovesta sisään töytäsivät, niin oli Anna-Mari hampain riippunut "ilmestyksen" oikeassa kädessä, mutta samassa oli se kummitus runtannut emännän luotaan nurkkaan ja "yhtenä humauksena" ryöpsähtänyt läpi akkunan ulos.
Emäntä oli tajutonna sitte kauan aikaa ja puri hampaittensa välissä jotakin, joka oli hyvin miehen verisen peukalon näköinen sitte, kun puukon hamaralla hampaat aula saatiin ja esine niiden välistä permannolle putosi. Koirakin oli haukkua räventänyt sillä aikaa ruispellon pientareita, mutta ei siellä mitään näkynyt, vaikka renki-Reeti pellosta aamuyöhön kirves kädessä kummitusta etsi.
Viikkokausia häilyi Honkalan emäntä sen yön perästä elämän ja kuoleman välillä. Useat arvelivatkin hänen kohta kuolevan, mutta Kuuselan Matti ja pari muuta miestä väittivät, ettei: "koko kylässä ketään oikeata ihmistä kuole ennen maailman loppua. — — Kalle itse sen meille sanoi, eikä se mies valehtele."
"Kyllä se kuolee", väittivät toiset. "Mitenkäs se siitä enää virkoaisi, kun on jo niin heikkona?"
"Eikä kuole. Se on vain annettu meille merkiksi ja Anna-Marille varoitukseksi se sairaus. Hänhän ei uskonut vaan epäili, mutta kyllä kai nyt uskoo."
Ja taisipa Anna-Mari toisinansa uskoakin. Hän ei olisi uskonut, jos rahat olisivat kadonneet, mutta nyt ne olivat tallella, joka ropo, pitkässä kissannahkaisessa kukkarossa kopsassa kaapin hyllyllä. Siitä se lähti epätietoisuus ja levottomuus. Tautivuoteella pitkinä, ikävinä, yksinäisinä hetkinä tuli vielä mieleen monia ja niin kummallisia mietteitä. Tuleeko tuomio, vai eikö tule? Oliko hän epäuskossansa kironnut oman, ainoan poikansa, vai eikö ollut? Oliko se mies ollut Kalle, vaiko muu, joku muukalainen petturi? Oliko tuo ilmestys ollut lihaa ja luuta, vai oliko se todellakin henki; ja mistä oli se miehen peukalo hänen hampaihinsa tullut?
Kysymyksiä risteili sairaan aivoissa loppumatta, lakkaamatta, mutta vastausta ei niihin mistään tullut. Kaikki oli mykkää, kieletöntä. Joku tuntematon voima tuntui alati hiivivän hänen ympärillään ja ottavan hänet haltuunsa, valloittavan ilman väkivallatta, niinkuin halla kesäisen kasvillisuuden hedelmät. Hän juurikuin kuuli sen askelien sipsutuksen ja se läheni häntä lähenemistään pääsemättä kuitenkaan koskaan perille. Tuntui kuni kuuluisivat sen vienot kuiskaukset korviin; kuni sen hienot henkäykset koskettelisivat kasvoja — niin hienot, mutta kumminkin niin jälyt ja kolkot, kuin kuoleman kylmä viima. Olo tuntui onealta ja oli kuin hyytyisi suonissa veri. Kummallisia kuiskeita kuljeksi sinne tänne ilmassa ja ympärillä. Niitä tuli ylhäältä, tuolta vaarojen rinteiltä; tuli ikivanhoista aarniometsistä, kuusten naavaisilta oksilta ja upeasti taivaalle täyttävien honkien latvoista. Ja niitä kimpoili alhaalta päilyvien lähteiden laiteilta.
Riutuneena, kiusaantuneena täytyi sairaan kohottaa katseensa tähyilemään sinertävässä korkeudessa kiiluvaa taivaan sineä, jonka syvyyksistä siellä täällä pistää esiin valkeita pilvisaaria, outoja niemekkeitä harmahtavine vuoriharjuineen ja huippuineen. Ja sitte painuu tulipunainen päivän terä näkymättömiin, jonkun etäisen selänteen taakse. Tuntuu, kuin vaimenisi vesien solina, talttuisi myös kaukaisten honkien humina. Viileys vetäikse alangoilta ylemmäksi. Ensiksi kohoaa sieltä hienoa, harmahtavaa terhentä, tiivistyen tuokiossa savenkarvaiseksi sumuksi.