Vilun värisyttämänä toivoo Anna-Mari jo renki-Reetin tulevan tekemään tiliä päivän töistä ja kaukaa kajahtavat karjan kellot. — — Reetin viimeinkin huoneeseen tultua, kuuntelee emäntä tarkkaavasti kertomusta Luhdanpohjan niitännästä ja seitsemästä "suovan" teosta, mutta samalla hän on seisovinaan Korpivaaran korkeimmalla laella katselemassa tuomiopäivän tuloa. Sieltä täällä pilkahtaa tervanpolttajain tulia näkyviin kumisevilla kangasmailta. Sitte ne katoovat nekin, eikä näy enää muuta, kuin aaveenmoinen sumumeri joka suunnalla. Vihantina saaren nyppylöinä siitä vaarojen huiput pilkistelevät ylös kuulakkaan avaruuteen — toiset ylemmäksi, toiset alemmaksi, lähemmäksi altuetta. Tuntuu ilma kostealta ja tuomio viipyy viipymistään. On niin ikävän yksinäistä — — ei kuulu edes Kallea kotiin. Täytyy kytristäytyä yösydämeksi tuuhean kuusen oksien suojaan, eikä sitte enää näy mitään.
Yhtäkkiä virittää kelkkeä-ääninen lahorastas heleän aamusävelensä jossakin tuolla pellon takana. Hetkisen kuluttua helähtää pieltä täältä muitakin yksityisiä säveliä ja jo piiraman perästä on koko seutu täynnä siritystä, liritystä, lintujen liverrystä ja laulua ja erilaisia ääniä.
Sairas tuntee itsensä pirteämmäksi kuin pitkiin aikoihin. Hän hiivii akkunan poskeen ja istahdettuaan arkulle, katselee ihmeissään tuhansia ja taas tuhansia pienoisia kastepisaroita, joita loistavissa värivivahduksissa säteilee kaikkialla kukkien kuvuissa, puiden lehdillä ja neulasilla, rehevässä ruohostossa pellon pientarella; yksinpä suo-aukon harvoilla saraheinän korsillakin ja vaivaiskoivujen pikkiriikkisillä lehdykkeillä. Elämää, liikettä, iloa ja surinaa näkyy ja kuuluu joka paikassa. Kultaisia kuituja ja taidokkaasti harkitulta, aamuauringon valossa kimaltelevia kuvioita ovat hämähäkit ripustelleet heilumaan sekä kasvavien puiden välille että paikoitelleet tantereenkin pintaa peittämään. Niinikään väriensä loistolla keskenään kilpailevia suvenkorento- ja muita hymiseviä hyttyisparvia liipoittelee edestakaisin ruskealle vivahtavan suomaan sinne tänne siroteltujen lampareiden ja lätäköiden laitamilla.
Virkistyneenä, vahvistuneena otti emäntä sinä aamuna ensi kerran ruokaa. Jos ei olisi ollut kiusaamassa tuo levottomuus tuomion tulosta, niin olisi hän kohta tuntenut itsensä ihan terveeksikin. Mutta se levottomuus oli olemassa ja kuuselaiset sitä kyllä pitivät vireillä. Melkein entistä enemmän he siitä nyt puhuivat, ikäänkuin olisivat itsekin jo alkaneet uskoansa epäillä.
Ja sitte tuli syksy. Toiset puivat puitavansa; moni jätti viljat vainioille vettymään ja vetelehtimään. Mikkelin lauantaina kylvettiin jo aikaisin aamulla joka talossa ja pukeuduttiin pyhäpukuun. Ei kukaan puhunut toiselleen paljo mitään, mutta huokauksia kuului kaikkialla, eikä aamiaissuurus maistunut edes niillekään, jotka eivät vieläkään sanoneet uskovansa koko maailman lopun hommaa. Ja kalpeina kävelivät nekin, vaikka koettivat tyynimielisiltä näyttäytyä.
Tuossa puolenpäivän rinnassa valmistui kuuselaisten joukko vihdoin lähtemään Korpivaaran kukkulalle ja muu kylän väki, joka oli heitä jo odottanut kotveroisen seurasi perässä. Samalla alkoi kokoontua uhkaavan näköisiä, synkkiä pilviä itäiselle taivaalle. Lapset asetettiin edelle, mutta vakavina, vapisevina, huokaillen ja horjuvin polvin seurasivat pienokaisia muut kyläläiset. "Kuinkahan minulle käy; kuinkahan minulle käy?" kiljaisi yhtäkkiä Kuuselan Anni; kääntyi takaisin ja juoksi suorastaan piiloon Pajulan riihen ruumenkorsuun. Setämies olisi lähtenyt Annia palauttamaan, mutta Matti kirosi ja huusi: "muista Lotin emäntää, setä!"
Pari, kolme miestä oli ottanut eväskontin matkaansa, mutta heitä Kuuselan Matti kovasti torui, selittäen, että ei saa raskauttaa ruumistansa ruoalla eikä juomalla. Kylään tuskin lienee jäänyt kymmentä henkeä, mutta Iso-Honkalan emäntää ja renki-Reetiä ei kulkijain joukossa näkynyt, vaikka heitä kuinka olisi katseltu.
"Eivätköhän nuo vieläkään usko?" kysäsi joku joukosta. "Eivätköön nuo usko — paatuneet?"
"En tiedä", vastasi talon paimenpoika, "mutta Reeti sanoi ensin tekevänsä valmiiksi ojalapion varren, koska maanantaina on käytävä mudan luontiin."
Tuuli oli sillä välin yltynyt oikeaksi myrskyksi ja ilkamoiden kuljetteli synkkiä pilviparvia samean näköisellä taivaalla. Saavuttaessa Korpivaaran tasaiselle kiireelle oli jo koko luonto kuin kiukustuneena. Illan pitkään myrskyn raivo kuitenkin tuntui vain yhä kasvavan. Siinä oli silloin sekä rajua voimaa että huimapäistä uhkaa; syvää umpimielisyyttä, salaperäisyyttä ja suurta, hurjaa epätoivon tuskaa. Ihmisten sydän oli kauhusta pakahtua, erittäinkin kun pimeys pelkoa lisäsi. Salon metsien ryske, silloin myrskyn kova kohina, naisten parku, lasten voihkina ja vanhain valittavat huokailut yhtyivät soitoksi semmoiseksi, joka kutisti urheintakin sydäntä sekä säälistä että kauhusta. Ahtolan vahtosuortuvaiset lapset raivoten sihisivät alhaalla metsälammikoiden laineilla ja järvien aallot vimmoissaan pohjapungistaan ja aavoilta seliltä puskuilivat rantoja vastaan. Tohisten pyörivät tuulet kumpujen ja kukkuloiden välillä, vinkuivat kallioiden rotkoissa, yhtyivät samansuuntaisiksi soilla, joille ei päivälläkään näy äärtä eikä päätä. Ne, riensivät rämeiltä, yhtynein voimin pyörrepäissä, yli likaisten lätäköiden ja hyllyvien hetteiden repimään, särkemään, hävittämään kaikkea. Kautta kankaitten kuului räiskettä murtuvista oksista ja sortuvista puista. Meluten, ähkien rusahtelivat kuivuneet kelohongat rämeiden reunoilla ja jyrkeät aihkit narisivat, nitisivät tuskissaan vaarojen huipuilla, Ilmassa liehui toisin paikoin tukuttain kosteita, kellastuneita, mätäneviä, erimuotoisia lehtiä ja kammoittavana tulena paloivat pelästyneen ilveksen silmät tuuhean kuusen oksistossa, kuin se runkoa vasten kytristyneenä, jonkun sylen päässä latvasta, kummastellen katseli vaaran laella vavahtelevaa, lammaskatrasta muistuttavaa ihmislaumaa.