"Nukkuu", sanoi välskäri.
"Onkohan noilla maitoa edes?"
"Mistäpä niillä tähän aikaan vuotta."
"Kun saisi sen Karoliinan — — mutta eihän se sinne lähde, varsinkaan juhlapäivänä", puheli vänrikki paremmin itsekseen, kuin kumppanilleen. "Minä en kuitenkaan siitä paljoa välitä."
"Sinä vaan ilman aikojaan hankit sen syyspoikivan", myhäili välskäri, veitikka silmän nurkassa; "ja maksoit siitä kahden lehmän hinnan."
"Niin, mutta niillähän näytti olevan niin kova rahan tarvis."
"Ja sinä sen vuoksi maksat enempi kun toiset, joille lehmä jo oli luvattu."
"Luvattu muttei myyty", kivahti vänrikki.
"Eipä, ei — — — ja omistasihan sen maksoit, mutta toisekseen pidä sinä maito-osasi nyt, minä kuitenkin juon jouluna vain kaljaa!…
"Ja tulet siitä kipeäksi taas, niinkuin tavallisesti! Ei hyvä veli, et sinä saa kaljalla vatsaasi turmella… ja riittäneehän tuolle nyt aluksi puoletkin… ei kai se voi johonkuhun viikkoon paljoa syödä, sairas mies, mutta entäs lapset?"