"Mitenkäs ne sen linnaan? En muista sitä minulle kertoneesikaan."
"Enkö tuota jo liene jutellut."
"En minä muista. Mitenkäs ne sen linnaan saivat, Kähärälän Mikon?"
"No, kun sillä Mikolla on suuri perhe ja niukka särvin, niin oli tullut ottaneeksi, tässä tuoneissa syksynä, niiden sian ja panneeksi suolaan. Olivat sattuneet naapurit näkemään Mikon hommat, ja sillä keinoin saivat nämät tunnottomat asian toteen oikeudessa. Koettivat vielä syyttää Mikkoa kaikista lammastensakin katoamisista, mutta Mikko intti heidän omain koirainsa ja toistenkin herrain koirain 'luultavasti' syöneen nekin lampaat suuhunsa samoin, kuin olivat syöneet monta villavuonaa Mikoltakin. Ja sanoihan se Mikko sen siankin rehellisesti ostaneensa herrain taloudenhoitajalta, siltä äkäiseltä ja silmäpuoli Karoliinalta, mutta se kuvatus väitti kaikki valheeksi. Minä melkein uskon Mikon puheissa olleen perää, mutta kun ei ollut vierasmiehiä, niin laki teki lain töitä ja Mikolta kerittiin sekä tukka että kunnia.
"Ja jospa Mikko olisi sen sian vaikka varastanutkin, niin jo olisi siinä heltynyt huononkin kristityn sydän kuullessaan Mikon rukouksia ja armon anomuksia, mutta mitäs näiden petojen! Oikein nimismieskin, lautakunnasta puhumattakaan, pyyhki silmäänsä nurkkia, kun Mikko rukoili ukkojen armahtamaan itseänsä, jos ei hänen itsensä eikä vaimonsa takia, niin kumminkin kolmen viattoman lapsen vuoksi. 'Ja meneehän tuo torppakin rappiolle, jos minä linnaan joudun — ja vielä viattomasti', sanoi Mikko."
"Juuri lastesi vuoksi sinun sinne täytyykin", ärähti vänrikki vastaukseksi Mikon armonanomuksiin.
"Jotta et heitäkin johtaisi samoille kadotuksen poluille", säesti välskäri perässä.
Sillä välin kuin kirkkoväki kotimatkallaan keskusteli kaikenlaista tapahtuneesta kirkon pahennuksesta, lähestyivät sotavanhuksetkin kotiansa. Ohi kulkiessaan pistäytyi välskäri, joka oli olevinaan vähän reippaampi eikä niin pahasti ontunut, Kähärälän torpassa, mutta ei viipynyt kaukaa siellä. Vänrikki katseli sen aikaa pitkin lumista mutkittelevaa tietä, joka vallattomana vikuroiden ja mutkitellen hiivi viistoon mäkirinnettä myöten, milloin kiipesi vaarojen laelle, kiikkui hetkisen siellä, soljahti siitä huurteisten puiden sylihin, ollen piilosilla päivän kanssa, mutta tuokioisen tuonnempana paiskautui jo lakealle lammin jäälle, viittojen välihin. Sieltä siirtyi se sitte ohi ukkojen asunnon helmoihin sinisalojen, taipaleille tuonnemmille, aina yhä edemmä — edemmä maille tuntemattomille ilman päätä ja määrää.
"Jumalan kiitos että ihmisen matkauralla on toki pää ja määrä!" huokasi vänrikki kumppaninsa mökistä tielle palatessa.
"Noh!"