Tuskin oli urkujen ensi sävel särähtänyt, kun jo kolahti vänrikin puujalka permantoon ja hän kimmahti ylös seisaalleen, kuni lauennut jousipyssyn jänne. Sysäys kumppanin kylkeen seurasi. "Mitali? Ei se nyt enää kuole, Jumalan kiitos", huudahti välskäri, hieroen silmiään — huudahti niin kovasti, että kuului moneen penkkiin ympäristöön.
"Sinä nukahdit", kuiskasi vänrikki ystävänsä korvaan.
"Nouse, jo ollaan juhlavirressä!"
Seurakunta oli yhä enemmän hämmästyksissään vanhusten käytöksestä. Harva sen vuoksi otti osaa koko juhlavirteen, jonka lukkari ja rovasti saivat yksin alottaa. Eivät kuitenkaan hekään saaneet sitä oikein rauhassa laulaa, sillä, jonkun värsyn veisattua, alkoi kuulua sekaan molempain vanhustenkin rämäkkä ja särkyneen torven törmätä muistuttava ääni. Juurikuin ei mitään olisi tapahtunut vetelivät näet molemmat veteraanit oikein, niinkuin näytti, sydämen pohjasta sanoja:
"Ah Herrani, mun Jeesuksen,
Tee asunnokses sydämen!
Äl' ylönanna tuskassa,
Vaan vahvista, ain' uskossa."
"Ah sinuss' jos ain' ilon ois',
Enk' unhottais sua koskaan pois!
Suo siihen apus armosta,
Niin kiitän aina riemulla!"
"Nyt Jumalalle kunnia,
Kun antoi ainoon Poikansa!
Siit' enkelitkin riemuiten
Veisatkoon taivaan Herrallen!"
Niinkuin saastaisia eläimiä väistivät sinä aamuna, kirkosta tultaessa, kaikki ihmiset molempia ukkoja. Ei heidän nyt, niinkuin monasti muulloin, tarvinnut pelätä sotkeutuvansa kirkkomiesten jalkoihin; ei, koska hevosmiehetkin kaartoivat heitä.
"Jumalattomina heitä aina olen pitänyt, mutta niin perin paatuneiksi en toki olisi ikinä uskonut", kuiskasi Myhkymäen herastuomarin emäntä miehelleen, kun oli onnellisesti sivuutettu molemmat rinnakkain kompuroivat sotilaat.
"Kyllä niistä voi uskoa jos mitä", arveli itse herastuomari, jota koronkiskojaksi mainittiin. "Minä en ole niitä enää milloinkaan oikein ihmisinä pitänyt aina siitä asti, kun toimittivat Kähärälän Mikon linnaan."