Kalle ei kuitenkaan halunnut itselleen useampia, kuin oman talonsa; varsinkaan sitte, kuu sai Soljakan Simolta anteeksi sen, että poikasena oli vahingossa onkitiellä sytyttänyt tuleen Heinälammin suon. Mielellään sen Simo anteeksi soikin, sillä sitte se suo vasta oli oikein ruvennutkin heiniä antamaan. Sitä pihaansa piilemään se oli Honkalan Kalle kuitenkin merille paennut; mutta mitäpäs siitä. Mitäpäs siitä, kun Simo kaikki anteeksi soi ja "kaupantekiäisiksi" antoi vielä kauniimman tyttäristänsä, sorean Saaran, Kallelle emännäksikin ja kolmannen osan irtaimistosta, vaikka vävy ei ollut sitä tahtonutkaan.
VII
SOTAVANHUSTEN JOULU
Oli jo iso päivä jouluaamuna, eikä alkanut rovastia kuulua kotiin kirkosta enempää kuin apulaistakaan. Keittiössä alettiin jo käydä rauhattomiksi, kun ruoat jäähtyivät. Ruustinna alussa ihmetteli tavatonta viipymistä, mutta kun se ei auttanut, sanoi jo aamuaskareensa toimittaneelle karjakolle: "Stiina-Liisa, pane sukkelaan päällesi ja juoksase kirkkoon katsomaan mikä niitä siellä viivyttää."
Hetkisen haihduttaa tuli Stiina-Liisa takaisin ja läähättäen selitti: "rovasti siellä yhä saarnata paukuttaa, vaikka ääni on jo käheänä; ja eukot itkee, eikä kyntteliä ole, kuin kynnen verran jälellä."
Itkipä siellä moni muukin, kun rovasti selitteli laveasti sitä paatumuksen surkeutta, kuin eivät vanhatkaan syntiset anna itseänsä pahuuden kahleista irroittaa, eikä edes itseänsä herättääkään. Hän ei sanonut tarkoittavansa ainoastaan hengellistä unta, "vaan monihan nukkuu ruumiillisestikin, vaikka heille parhaillaan rakkauden evankeliumia julistetaan." Silloin viilenivät ihmisten silmät ympäri kirkon ja — aivan oikein — keskellä kirkkoa huomasi moni kaksi vanhaa miestä täydessä unessa.
"Synti ja häpeä", kuiskasi patrooni Paiholin rouvallensa — hän, jonka sanottiin viinakaupalla rikastuneen — "synti ja häpeä kun ilkeävätkin jouluaamuna tulla kirkkoon nukkumaan — — ja vielä niin rähjääntyneessä univormussa molemmat!"
"Ovat varmaan koko yön juopotelleet ja sitte humalapäissään kirkkoon tulleet", vastasi patronessa.
Synti ja häpeähän se todella olikin, mutta siinä istuivat ristikäytävän vieressä molemmat ukot, vänrikki ja välskäri, tekemässä kirkon pahennusta. Vänrikki oli tosin pannut päänsä penkkiin ja joskus vähän liikahteli, mutta välskäri istui suorana, suu raollaan ja silloin tällöin hieman kuorsahtelikin. Inholla ja ihmetellen katseli kirkkoväin sitä näkyä ja nuoret sille vähän naurahtelivatkin.
Väsyihän se viimein rovasti puhumisesta, kun kynttilän savu täytti sieramet ja suun, kurkun ja keuhkot; ja niin jouduttiin juhlavirteen.