Ei maistunut ruoka sinä päivänä kummallekaan vanhuksista. Markka, luvattiin, Karoliinalta salaa, renki Aatolle siitä, kun hän — niin joulupäivä kun olikin — otti viedäkseen herrain juhlaruoat ja hinkin maitoa Kähärälän torppaan Kaisa-Liisalle. Ei kuitenkaan markoilla eikä millään saatu tekemättömäksi tuota kirkossa tapahtunutta tuhmuutta. Koko päivän kävelivät sitte isännät edestakaisin rauhattomina, äänettöminä. Illallisen perästä vetääntyivät vanhukset heti paikalla makuuhuoneeseensa ja välskäri sytytti sikarin. Heti hän heitti kuitenkin sen tuhka-astiaan, riisuutui ja peittihen vuoteelleen. Kuu paistoi niin rauhallisesti huoneeseen, eikä kuulunut koko talossa liikkeen hisahdustakaan.
Vänrikkikin oli jo vuoteellaan ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa. Vieno tuulen henkäys toisinaan humisi ulkona puutarhassa koivujen latvoissa ja tähdet tuikkivat niin tyynesti taivaan laessa. Niin ajatteli vänrikki: "Puut ja koko luonto veisaavat öin ja päivin; tuulet hymisevät kesin ja talvin kiitostansa ja ylistävät luojansa laupeutta. Niin! — — Taivaassa kun pyhäin parvet partaillansa, kaiuttavat kiitosvirttä Vapahtajalle syntisten sovituksesta, niin minä viheliäinen — nukun; nukun Herrani huoneessa!" Hän huokasi ja hiljaa puhkesi lausumaan: "Oi, ystävä sinä, vuoteellasi siellä! Miksi sahasit poikki jalkani Orchaniessa, vaikka lääkärit olivat minut jo hyljänneet? Olisit antanut minun sinne mädätä, kuolla, sillä silloin minä olin Jumalan lapsi."
"Sitäpä minäkin tässä juuri mietin", kuului nyyhkytysten tyrehdyttämä ääni toiselta vuoteelta, "sitäpä minäkin tässä juuri mietin, että miksi sinä autoit minut ylös Iskerin synkistä aalloista ja ajoit bashibosukit pakoon?"
"No, mutta sinähän olisit hukkunut, kun ne jaloistasi kiinni pitivät" lausui vänrikki viattomasti.
"Hukkunut — — kyllä, mutta ainoastaan ruumiillisesti, enkä olisi koskaan kuorsaillut keskellä riemuitsevaista seurakuntaa, niinkuin nyt, että hävettää ihan sydänjuuria myöten."
"Nukkuvathan ne usein muutkin, jotta se häpeä…"
"Minä ihmisistä viis", keskeytti välskäri, "mutta… mutta… ethän sinä toki liene torkahtanut?"
"Torkahtanut? Voi veikkonen! Minähän sitä vasta oikein nukuinkin, nukuin oikein ryntäilläni, melkein koko saarna-ajan. Sinähän tuota toki istuit ihmisiksi, jos lienet lopulta vähän torkahtanutkin?"
"Kun olisin istunut ihmisiksi, niin tottapa minä saarnastakin jotain tietäisin, mutta siitä en tiedä niin mitäkään. Minä näin koko ajan unia Kähärälän Mikosta. Olin näet toisesta kädestä taluttavinani Mikkoa Vapahtajan eteen ja sinä häntä tu'it toiselta puolen. Sinä selitit siinä matkalla ellikolle, että kun hän nyt on saanut uuden elämän, niin tulee hänen uudessa elämässä vaeltaakin. Kun me juuri saimme hänet sysätyksi Herramme syliin, sanoi joku: 'nyt se kuolee', mutta minä sanoin: 'ei se nyt enää kuole, Jumalan kiitos, ja heräsin siihen'."
"Samanlaisia syntisiä siis", sanoi vänrikki huoaten. "Ja kun minä sinusta niin ylpeilin mielessäni ja olin itsekin olevinani, kun sain olla ystävänä semmoisen miehen, joka silmin nähtävästi ryösti, Jumalan avulla, saaliin itse kuolemalta. Mutta ylpeys kävi lankeemuksen edellä taaskin."