"Minäkö sen ryöstin", puhkesi välskäri puhumaan vähän suuttuneen äänellä. "Kuka se ensin sanoi: lähdetään katsomaan Kähärälän Mikkoa. Kuuluu olevan kovassa kuumeessa ja kuoleman kielissä niin, että kunnanlääkäri oli sanonut: ei näe huomista aamua; kuka kantoi kylmää vettä; kuka auttoi Mikon ammeeseen; kuka se rukoili koko yön niin hartaasti, että sen täytyi taivaaseen kuulua; kuka se — kysyn minä — oli Mooseksena, kun me, Mikon vaimo ja minä, olimme vain Aaronina ja Hur'ina?"
"Minä voisin myös kysyä", tuumaili vänrikki vastaukseksi, "kuka se sanoi: kunnanlääkäri on oikeassa, kyllä se kuolisi ennen aamua, jos se olisi elänyt sokerikakuilla ja siirapilla, mutta se ellikkopa on syönytkin rukiista leipää; kuka se vastasi, kun vaimo väitti: 'Kyllä se kuolee, kun jo kuoleman kylmät kintaat on kädessä', ett'ei kuolema ole kaikkivaltias; kuka se sanoi: 'koetetaan kamppailla kuoleman kanssa, sillä ei Herra tahdo syntisen kuolemaa'; kuka se sanoi: 'tottele', kun minä vaimon pyynnöstä kieltäydyin nostamasta tunnotonta sairasta toista ja kolmatta kertaa jääkylmään veteen; kuka se ei heittänyt sairasta, vaikka vaimo rukoili ja minä pyysin, oman onnensa nojaan? Kuka se sanoi: 'rukoile, ettei tänä yönä tulisi tähän taloon kuolema, vaan Herra'; kuka se sanoi: 'muista, että hänelläkin on lunastettu sielu, joka hukkuu, jos ei armon aikaa jatku…”
"Ei kiistellä nyt niistä" keskeytti välskäri ystävätänsä, "mutta ajatellaanpas nyt omaa kohtaamme. Mitä meidän on tehtävä, parantaaksemme tekemämme pahennuksen?"
Sinne tänne kauan tuumailtuansa, tulivat vanhukset viimein siihen päätökseen, että heidän on ihan ensimmäisenä oikeana arkena mentävä rovastin puheille ja rehellisinä miehinä tarjouduttava kirkkoneuvoston rangaistaviksi ja vaikka jalkapuuhun pantaviksi.
Juhlapäivät kuluivat kulumistaan, mutta ikäviltä ne tuntuivat Lehtilammin isännistä kumpaisestakin. Juhlatunnelma oli kokonaan poissa ja he odottamalla odottivat arkipäivää. Eivät näet juhlapäivinä eikä pieninä pyhinäkään tahtoneet mennä rovastia mitenkään häiritsemään.
Ensi arkena, vanhusten juuri valmistautuessa pappilaan lähtemään, ajaakin sitten pappilan renki pihaan. Sillä oli asiana pyytää sotilaita Kähärälän torppaan, jossa rovasti kuuluu olevan heitä odottamassa, kun oli kutsuttu Mikkoa ripittämään. Ja Mikko kuului haluavan ennen ehtoollista puhua vanhusten kanssa.
Kähärälän torppaan tultua olivat rovasti ja Mikon vaimo jo eteisessä sotilaita vastassa. Rovasti puristi lämpimästi kumpaisenkin kättä, mutta emäntä, itkettynein silmin, teki ilmeisen rienan. Hän näet heittäytyi ensin vänrikin kaulaan semmoisella voimalla, että puujalka päästi pitkän pörinän pelkästä ilosta, kun sen omistajaa niin hellästi hyväiltiin. Ja sitte sai välskäri samalla mitalla, itse rovastin läsnä ollessa.
"Kiitos teille, te Herran siunatut", huusi tuo ihmeellinen vaimo. "Te teitte sinä yönä enemmän, kuin pelastitte vain Mikon hengen; te rukoilitte minulle ja ollikolle takaisin sielun, jota meillä ei enää ollut moneen vuoteen, eli sitte kuin varkaiksi ruvettiin, ja silloin vasta minulle selvisi teiltä, Jumalan enkelit, meille aina — Mikon linnassa ollessa — ilmestyneen ne setelit ja särvinaineet, joita niin ihmeellisesti torppaamme tuli aina juuri silloin, kuin niitä tarvittiin. Ja minä kun vihasin teitä kumpaistakin; voi kuitenkin miten minä teitä vihasin."
"Kyllähän me ollaan koko enkeleitä", naljaili välskäri, vaikka oli vähän hölmistyneenä, kun siirryttiin eteisestä pirttiin. Kääntyen rovastiin, lisäsi hän: "kirkossa kuorsaavia enkeleitä!"
Rovasti hymähti, mutta kyynelet kiilsivät hänellä silmissä, kun hän sanoi: "veljeni, voitteko antaa minulle anteeksi, kun tuomitsin teitä? Oi jospa olisin silloin tiennyt mitä olitte tehneet näille vähäisimmille vapahtajamme veljistä! Ehkä olisi silloin saarnasta lähtenyt siunausta, eikä pelkkää pahennusta ja kiukkua."