"Kiitosta vaan", vastasi lautamies. "Kuuluuhan sitä nyt yhtä ja toista ikävää."
"Vai niin", mumisi rovasti. "Eikös otakaan asiat oikein luistaakseen, kun vanhan isänne pää kallistui?"
"Mikäpäs niitä asioita riskaisi, mutta niistä sisaristahan se nyt meille kiusan heitti", sanoi vieras vähän katkerasti.
"Kuinka niin ristin?" uteli rovasti. "Olivathan ne rippikoulussa siivoja tyttöjä."
"Kyllähän ne nyt muuten vieläkin, mutta kun se Kaarelan Hermanni ei lähdekään Mantan kanssa vihille. — Eikä taas Annikaan ota mennäkseen Toppolaan emännäksi, vaan väen väkeen inttää lähtevänsä Kuuselan torppaan — nälkää näkemään."
"No, no!" huomautti rovasti, "eihän Kuuselan emännän tarvitse nälkää nähdä. Onhan se elävä torppa ja Pekka on siisti nuorimies."
"Onhan tuo, mutta torppa on aina torppa. Eikähän siinä ole kartanoakaan. Ei lämmintä huonetta koko paikalla muuta kuin yksi ainoa tupapahanen — — ja sauna ja riihi", sanoi vieras naurahtaen ylönkatseellisesti. "Sitä vartenhan minä nyt oikeastaan lähdinkin teidän puheille, että eikö sitä Annia voisi niinkuin pakoittaa Toppolaan menemään?"
Kun rovasti ei vastannut mitään, jatkoi lautamies: "äiti sanoi, jotta ei hänkään ollut aikonut isävainajalle tulla, mutta minkäs sille voi, kun vanhemmat sen kerran olivat niin keskenänsä sopineet. Vielä oli äiti riskannut vastaan vihille lähtiessäänkin, mutta kun tätinsä oli oikein tukasta jutuuttanut ja sanonut, että 'selekääs tarvihteisit', niin olipas pitänyt lähteä, vaikka kyllä oli itkettänyt. Äiti sanoi vielä, jotta olisihan tuo häpeä koko meidän suvullekin, jos torpan mies sukuun tulisi — varsinkin, kun ei ole pelkoa naimattomaksi jäämisestä, vaan Anni pääsisi taloonkin emännöimään."
"Vaikea sitä on pakoittaa", sanoi rovasti, "varsinkin, kun Toppolaisella on jo ennestään melkein Annin ikäisiä lapsiakin."
"Vaikeatahan se on", myönsi vieras. "Kyllä sitä on koetettu parastamme mekin — minä ja äiti — mutta ei sille saa mieltä päähän. Enkä minä ymmärrä, mikä sen Annin onkaan semmoiseksi vimmannut, vaikka Toppolassa on niin suuri kartanokin."