"Sakotetaankos sitä siitäkin?" kysyi Hermanni pelästyneenä.
Rovasti otti kirjakaapista lakikirjan ja selaili sitä hyvän hetkisen. Sillä välin kääntyi Hermanni lautamieheen ja kysyi: "antaisitkos sinä lisäksi sen teidän mustan ruunan?"
"Lupaa, lupaa", kuiskutti Manda veljensä korvaan, mutta lautamies pysyi vaiti. — Viimein löysi rovasti, mitä haki ja luki ääneen muutamia pykälöitä lakikirjasta.
"Tuletkos nyt vihille?" kysyi rovasti sitte tiukasti Hermannilta.
"No yks'kaikki, koska rovasti niin tahtoo ja tämä Aukusti antanee entisten lupaustensa lisäksi sen mustan ruunan", sanoi Hermanni.
"Voipihan tuon juuri antaakin", sanoi lautamies harvakseen.
Vähän ajan perästä kuuli sitte puutarhassa istuva Hanna isänsä juhlallisella äänellä vihkimälukuja lukevan. Hän ei siitä välittänyt kovin paljoa, vaan katseli tarkasti, miten pari köyhää pääskystä, yksituumaisesti, räystään alle pesäänsä rakentelivat. Mietteistään herätti Hannan vasta vihkimävirren sävel ja sitä kuullessaan hän tillahti itkemään. Sisällä laulavan Fanny-neidenkin ääni tuntui vapisevan vähän, mutta ihmeen selvästi ja voimakkaasti veteli Heta-muori sanoja: "Vihollinen karkoit' kauas; Suo meidän myös olla rauhass'."
Yleinen suru.
Oli tyyni ja rauhallinen keväinen aamu. Yöllä oli tosin vähän kylmänyt ja maa oli yhä valkoisena niissä paikoin, joihin ei päivän säteet vielä olleet ehtineet lämpöä levittämään, mutta ilma tuntui lämpöiseltä. Kaupungin kadut olivat jo lumesta ihan paljaat, mutta maantiellä oli vielä hieman iljannetta jälellä ja aitovieret täynnä talvellisten nietosten jätteitä. Kärryillä kuitenkin jo ajettiin ja maalaisten vieterittömät rattaat pitivätkin aika jyrinää jäisellä tiellä ja routaantuneella kadulla.
"Tuohon rymäkkään se kauppaneuvoksetar nyt taas varmaan herää ja on sitte ruppastuulella koko pitkän pituisen päivän", mutisi itsekseen Erlingin vanha Anna-Maija muutaman, kaupungin reunassa olevan talon keittiössä. "Mutta ruvetkoonpashan tässä hyvin äkäilemään, niin pian hän minusta pääsee, niinkuin jo senkin seitsemästi olen hänelle sanonut. — — Jaa, jaa! Kyllä se syntisen ihmisen luontoa toisenkin kerran koettelee, kun viisikäänkolmatta vuotta tässä paikassa palvelee. Kauppaneuvoksen itsensä aikaanhan tuo kuitenkin meni jonakin, mutta entäs nyt, kun eletään kuin viimeistä päivää. Hyvät ihmiset sitä illallistakin siivoa! Eikä sitte muka mokomille vältä vähempi kuin viinimarjain mehu!"