Äkkinäisesti kuuluttiin nyt ramuutte-Ievan lukkoa kotveroineen, mutta ei saatu auki.
"Minä lienenkin sen väännältänyt salpaan sisäpuolelta", tuumaili Iisakki ja hypähti ketterästi ylös vuoteelta. Hän kietasi kiireesti peitteen ympärilleen ja katsahti lattialle vuoteensa viereen, mutta kun siinä ei mitään tohvelia näkynyt, harppasi hän mattoa myöten muutamalla askeleella ovelle.
Pian oli ovi auki ja siitä astui sisään pitkän huiskea, mutta tavattoman laiha ja kalpea tyttö. Olisi sen, koosta päättäen, luullut olevan noin viisissätoista, mutta nuo lapsen kasvot näyttivät korkeintaan kaksitoista vuotisilta. Ei tuota tyttöä saattanut mitenkään kauniiksi sanoa, mutta jotakin omituisesti viehättävää hänessä kumminkin oli. Olivatko ne nuo isot, teräsharmaat silmät, jotka niin puoleensa tuntuivat vetävän? Eikö mitä — nehän olivat siksi liian elottomat, milt'ei älyttömätkin, eikä valkuainenkaan ollut kirkas. Tummanruskea tukkakin näytti karkealta ja kovin tavalliselta, niinkuin tuo suora nenäkin, ja muotopiirteet olivat liian veltot, Mikähän lienee ollutkin, mutta katsella häntä vaan piti. Kentiesi ei tytössä itsessään ollutkaan mitään katseltavaa, vaan ehkä ne nuo akkunaverhojen himmentämät auringon säteet antoivatkin hänelle tuon viehätysvoiman ja niin omituisen sulouden.
Kuta kauemman Iisakki katseli outoa hämmästynyttä ja punehtuvaa lasta, sitä rajummin tunsi hän valtasuonensa tykkivän ja yht'äkkiä pudotti hän peitteen hartioiltaan alas. Tyttö ei osannut mitään sanoa, vaan itku näkyi tahtovan tunkeutua hänelle kurkkuun ja silmät saivat omituisen, kostean kiillon. Silloin Iisakki, tietämättä mitä teki, tempasi tytön syliinsä, kierrälsi kätensä hänen ympärilleen ja tulisilla suudelmilla peitti hänen kasvojansa.
Tyttö pelästyi ja näytti tahtovan juosta ulos, mutta vaieten ja väsyneenä raukesi kuitenkin läheiselle pehmeälle istuimelle.
"Älä itke, älä rakas lapsi — — en minä sinulle mitään pahaa tee," sammalteli Iisakki. Sitte hän haki takkinsa taskusta lompakon, josta otti setelirahan. "Kas tässä tyttöseni, mutta älä — —"
Iisakki unohti sanottavansa kokonansa ja ääneti vaan yhä katseillaan nieli tuota tuntematonta tyttöä.
Kuului sipsuttavia, hiiviskeleviä liikkeitä käytävästä. Ne herättivät Iisakin lumouksesta ja tyttökin kimmahti ylös, kuni sähköitettynä. Hän kiirehti ovelle ja silmiänsä pyyhkien, puikahti siitä ulos. Silmänräpähdyksen ajan katsoa tuijotti Iisakki ovelle, hiivi sitte vuoteellensa takaisin ja vetäsi peitteen päällensä. Henkeänsä pidättäen hän sitte odotti siinä jotakin ja toivoi, että taas olisi alkanut kuulua tuo värähtelevä vienon surullinen ääni. Hänen jokainen hermonsa tuntui pitkin pituuttaan olevan jännitettynä ja valtimon sykintä kuului selvästi korvissa. Muuta ei kuulunut kotvilleen.
Sitte kuului jotain räminää ulkoa ja jo vähitellen alkoi taas kellon käyminenkin kuultavaksi selvetä. Hermojen pinnistys höltyi ja sydänkin alkoi levollisemmin lyödä, mutta ei vielä kuitenkaan kyennyt mitään selvästi ajattelemaan.
Kului hyväkin hetkinen siinä, ennenkuin Iisakki huomasi yhä puristavansa kourassansa äskeistä seteliä. Pahan mielen välähdys vilahti sielussa, kun ei ollut tullut antaneeksikaan tuota tytölle. Miksi hän ei ollut sitä antanut? Siksi vaan, kun oli tuntunut silloin siltä, kun sen antaminen olisi ollut samaa, kuin häväistys tytölle. Mutta olihan hän suudellutkin tyttöä ja sehän nyt toki lienee häväistystä, jos mikään. — Kyllähän saattoi niin olla, mutta ei se vaan siltä tuntunut. Päinvastoin omatunto tuntui niin rauhalliselta, vaikka kuin olisi tahtonut sitä ahdistella ja rauhattomaksi saattaa. Eikä vain omatunto ollut levossa, vaan koko olentokin tuntui niin pirteältä, tuoreelta ja puhdistuneelta, kuin kasteinen nurmi kesäpäivän noustessa.