Miltähän kannalta tyttö-riepu mahtoi asian ottaa? Kunpa hänkin tuntisi samaa puhtautta ja rauhaa! Tyttöparka! Minkähän tähden hän lienee itkenyt? Varmaan pelotin hänet ihan pahan päiväiseksi, vaikka aikomukseni oli vain antaa hänelle pieni lahja. Kyllä hän saikin koko lahjan! Ha ha ha — — — pari kolme muiskua, ja ne eivät suinkaan häntä lihota.
Mikähän pahuus minut panikin häntä suutelemaan? Varmaankin on hermostoni jollakin tavoin vialla. — Ehkä väsyin liiaksi matkalla tai valvoin liian kauan lörpötellessäni illalla tuon kiekailevan puhvettinaikkosen kanssa ja kuunnellessani humalaisten herrojen loruja. Kun voisi vielä nukkua hetkisenkään edes!
Kärpäset surisivat häiritsevästi tuolla viinalla täytetyssä lasipyydyksessä ja kaikenlaista kapsehtimista alkoi yhä tiheämmin kuulua talossakin. Väkisinkin täytyi avata silmänsä ja katse alkoi harhailla pitkin seiniä, kuitenkaan mihinkään seisahtamatta. Viimeinkin pysähtyi se tuonne akkunaverhojen hienoihin reunuksiin. Niissä oli kaikenlaisia luonnottomia kukkien kuvia ja kummallisia koukeroita. Äläs huoli, on tuo tuossa kuitenkin jonkun näkemäni kasvin näköinen, mutta minkä? "Capparis rapparis.".. Kiusasi vähän, kun ei jaksanut muistaa lajinimeä, mutta siihen se unohtui sitte koko kasvi ja kukista muodostuivat ensiksi silmät; suuret, harmaat ihmissilmät — tyynet, kuin umpilammin pinta kesäisenä iltana.
Silmien ympärille kasvoi sitte vähitellen kalpeat, lapselliset kasvot; ja nuo silmät ne niin ujosti, mutta kuitenkin luottavasti katselivat Iisakkia. Tietystikään ei siinä ollut mitään, mutta kuitenkin täytyi vaan silmiänsä siinä kohden pitää ja pahalta olisi tuntunut, jos ne olisi pitänyt pois kääntää. Mitäpä niistä kääntäisi? Haaveksi häntä nyt kerran aikuinenkin mies.
Tornikello löi harvakseen jossakin päin. "Yks — kaks — kolme —." Kauan sen ääni värisi ilmassa, mutta ei se lyönyt enää. — Siis neljännestä vaille. Neljännestä vaille montako? Mikäs se nyt siellä käytävässä rupesi ripisemään, vai tuleeko se tyttö toki viimeinkin takaisin? Ei, ne vaan lakaisevat siellä.
Ihanhan minä olen rutihullu, kun nyt vaan odotan tässä tuota tyttöä. Lapsellista, narrimaista, — — mutta, jos hän vielä kuitenkin tulisi! Eihän se mitä; parhaillaan ehkä kertoo kotonaan, miten muuan herra — — ja sitte leviää suuteluhistoria kaupungille, sitte pannaan se sanomalehtiin ja sitte sitä kauhistutaan ja niin edespäin; eikä kukaan käsitä sitä oikealta kannalta. Jos minä puolustautuisin — — — ei, kuka sitä sitte uskoisi ja mitäpä minä voisinkaan puolustuksekseni sanoa. "Hullu taikka hävytön", se on tietysti päätös ja jotakin hulluuden tapaista se mahtanee ollakin. Siis ei minullakaan ole ihan säännölliset aivot, mutta kenelläpä ne oikeastaan lienevätkään. Parasta on pyrkiä pois täältä, mutta hitto sen tiesi milloin se niiden laiva lähtee.
Iisakki nousi ylös ja hitaasti pukeutui peilin edessä, mutta kuitenkin huolellisesti. Sitte hän painoi oven pielessä olevaa kellon nastaa ja heti ilmestyikin joku naisihminen ovelle.
"Kahvia, olkaa hyvä."
"Paikalla, hyvä herra."
Iisakki asetteli vielä kravattia kaulaansa ja siinä näkyi olevan tavattoman paljo tekemistä. Saihan sen viimeinkin valmiiksi paikoilleen ja kohta aukeni taas ovi.