"Vaan mepä jo suudeltiinkin", selitti Anna-Maija. "Ei heittänyt eikä sanonut uskovansa muuten, kun on liikkaava mies se Matti."
Risto kalpeni nyt vuorostaan ja kuului mutisevan: "no eihän sitä sitte enää miten."
"Niin eihän sitä sitte enää käy purkaminen", myönsi Anna-Maijakin, "vaikka kyllähän minä ennen olisin sinulle tullut, ja paljoa ennenkin."
Kului siitä viikkoja muutamia tavallista latuansa, mutta eräänä sunnuntai-iltana tuli Riitalan Matti Kuittis-Tahvon mökille ja pihalla kiusaamalla kiusasi Anna-Maijaa kanssaan lähtemään kotiin toiselle puolen järveä. Anna-Maija ei kuitenkaan sanonut lähtevänsä, jonkatähden Kuittis-Tahvo, huoneesen tultua, tiuskasi Matille: "nyt sen näet, niinkuin jo sanoin, että ei se sinulle tule, vaikka sinä sen varmaksi penäsit minua puhemieheksesi pyytäessäsi."
"Kyllähän minä sen varmana pidinkin", tuumaili Matti korvallistansa raapien. "Kyllä se Anna-Maija lupasi itsekin ja me jo suudeltiinkin sen päälle tässä tuonnoisella viikolla."
"Älä valehtele", sanoi Kuittis-Tahvo, "totta kai se sitte lähtisi, sillä kukapa muukaan se enää toisen suutelemasta huolisi."
"Suutelivat ne", äännähti silloin miesten huomaamatta huoneessa ollut pikku-Niilo. "Minäkin näin sen, kun olin onkivapaa Heinävaaralta hakemassa. Kyllä ne suutelivat ja niin hieroivat neniänsä vastakkain."
Tahvo kutsui nyt Anna-Maijan sisään, mutta hän kieltäytyi vieläkin. Puhemies silloin muistutti häntä muiskusta, mutta ei sanonut tyttö muistavansa sitä — "ei ollenkaan."
"Mutta minäpä muistan", selitti pikku-Niilo. "Minä näin, miten te Heinävaaralla hieroitte neniänne vastakkain ja sanoithan sinä itsekin Ristolle venheessä, jotta me jo suudeltiinkin, kun ei Matti muuten uskonut."
"Hyi, Anna-Maija", lausui Tahvo vakavasti silloin. "Mitäs teeren peliä sinä pelaat — — — vai kutsutaanko Ristokin sisään?"