Risto lupasi ottaa ja lauantai-iltana kylvettiin sitte mökissä tavallista aikasempaan, että ennätettäisiin käydä samana iltana voisaatavat rovastille viemässä. Niilo oli miestä mielestään, kun kirkkoon pääsi ja sai vielä isältään asiaksi tuoda hänelle naulan tupakkaa, ja jos rahoja tähteiksi jäisi, ostaa vielä itselleen "enkeliska" onkiakin kauppamiehestä.
"Niin te olette nyt kuin sulhasmatkue", sanoi isä rannalle jäädessään, "ja Niilo istuu keskellä kuin puhemies ainakin."
Kaikessa hiljaisuudessa tehtiin sitte matkaa pitkin Särkijärven kimmeltävää pintaa, mutta jo alkoi kuulua Juuruskosken kaukainen kohina. Vähitellen se kävi selvemmäksi Anna-Maijan soutaessa ja Riston meloessa. Jo alkoi virta tuntuvasti vetää venettä koskea kohden ja Niiloa rupesi pikkusen pelottamaan.
Silloin kuului Riston ääni perästä: "Anna-Maija! Äläpäs souda." Tyttö taukosi soutamasta ja Risto jatkoi: "jos et sinä tule minulle, niin minä pyöräytän veneen koskessa kumoon, jotta hukutaan yhdessä. Ymmärrätkö, — minulla on tosi mielessä — ihan tosi?"
Anna-Maija kävi kalpeaksi, tarttui veneen laitoihin kiinni ja itkusuin rukoili: "älä, älä Jumalan luoma kaada!"
Koski oli onnellisesti ohitse, mutta Anna-Maija itki yhä. Risto alotti taas puheen ja lupasi, kirkolta tultua, käydä sopimassa asiasta Anna-Maijan isän kanssa, "sillä kyllähän se asia ei kuitenkaan muutoinkaan kaukaa salassa pysy."
"Ei, älä Risto-kulta enää mene isän puheille. Voi, kun et minulle ennen mitään sanonut ja minä luulin sinun vain narrailevan", tyrski Anna-Maija. "Voi tokkiisa, kun et ennen mitään virkkanut"!
"Mitäs se tekee, kun nyt sen tiedät kumminkin?" sanoi Risto.
"Niin, vaan — — kunpa minä jo lupauduin Riitalan Matille."
"Mitäs semmoisista luvista", arveli Risto taas, "mokomalle miehelle!"