"Kyllä kai se niin on, kuin herra nimismies sanoo", tuumaili rättäri. "Ja niinhän se onkin, kyllähän te lain ymmärrätte."
"Luulisin ymmärtäväni, luulisin ymmärtäväni", vatkutti nimismies. "Ilmankos sitä olisi oltu kymmenen vuotta 'tingsnotariuksena' ja kuusi vuotta kansselissa. Mutta kirjoitetaan nyt rovastille, että hän toimittaa suntion tänne vieraita miehiä ilmoittamaan, sillä sen minä sanon, että ilmi-antajan ne on puuhattava. Ja jos hän ei saa asiaa selväksi, niin joutaa saada nipsauksen väärästä ilmi-annosta. Minä en tästä edes ota yhtään viinajuttua omasta puolestani ajettavaksi. Ei siitä ole kuin vaivaa ja vihoja, mutta ken tahtoo niihin sotkeutua, niin koettakoon parastansa."
Nimismies istahti kirjoituspöytänsä ääreen, ja kirjoitti hetkisen. Sitte sai Raukkelin lähteä sitä kirjoitusta pappilaan viemään, mutta nimismies arveli: "kyllä nyt kannattaa hiukan levähtää, sillä luulen tämän jo välttävän tämän päivän työksi — vai mitä Raukkelin ajattelee?"
Raukkelin ajatteli: "kyllä kai se jo välttää."
"Sitähän minäkin", sanoi nimismies. "Se olikin niin sekava vyyhti, että oikein se tahtoi ruveta päätä pakottamaan."
"Rupeaahan se semmoinen", niinsi rättärikin. "Minunkin tuntuu pääni vähäsen raskaalta, vaikka en ottanut kuin pari lasia."
"Rupeaa se", toisti nimismies, "eivätkä nuo raittius-hupsut soisi ihmisen sittekään saavan virkistää itseään edes pienellä ryypyllä. Mutta sen minä sanon Elloselle ja vaikka kenelle, että ihminen tarvitsee aina jonkunmoista stimulusta, — stimulusta — kiihoitusta, ymmärrättekö te Raukkelin?"
"Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän — — pikku hutikkaa, herra nimismies", selitti rättäri Raukkelin jäähyväisiksi kumarrellessaan. "Pikku hutikaksi sitä kansan kesken sanotaan."
Yöllä.
Ulkona, tuolla öisessä pimeydessä raivoaa syksyinen myrsky. Tuuli ulvoo valittavasti kierrellessään pitkin pienen kaupungin autioita katuja ja vimmatusti rapisevat raskaat sadepisarat korkeiden akkunain isoja ruutuja vasten. Ne ikäänkuin tahtovat vetää puoleensa huoneessaan yksinänsä istuvan mustapukuisen naisen huomion, mutta turhaan. Hän pysyy vain värähtämättä asemillaan, pehmoisella istuimella, lämpiävän uunin edessä ja yhtä mittaa tuijottelee tuleen.