Pienet jalat pistettyinä siroihin, helmillä koristettuihin tohveleihin, lepäävät mukavasti silkkisellä jakkaralla ristissä toinen toisensa päällä ja mustakutrinen pää on huolettomasti kenossa korkeakarmisen tuolin selkänojaa vasten. Uunissa leimuavat liekit luovat huoneesen omituisen, epätasaisen valaistuksen, jossa upeiden huonekalujen varjot näyttävät lyövän leikkiä, liikuskellen sekä seinillä että paksulla matolla peitetyllä permannolla. Hohtokivisestä sormuksesta, naisen kädessä, singahtaa tuontuostakin tukku säihkyviä säteitä kauniisti kirjailtua kattoa kohden ja pöytäkello, kuni ääntään hilliten, nappasee lasisessa kuvussa laatikkokaapin päällä. Muuta liikettä ei huoneessa nimeksikään kuulu.
Silloin tällöin kiihkeämmin leimahtava liekki näyttää juurikuin kirkastavan naisen teräväjuonteisia, tavattoman kalpeita kasvoja, mutta yhtä miettivänä, milt'ei murheellisenakin, hän vain yhä eteenkin päin silmäilee tultu teräsharmailla silmillään. Jonkunmoista taistelua ilmenee kuitenkin hänen kasvoillaan, mutta viimeinkin ponnistaa hän voimiaan vieroittaakseen ajatuksensa pois siltä uralta, jota ne ovat ottaneet kulkeakseen. Hän koettaa olla ajattelematta mitään ja onnistuukin siinä silmänräpäyksen ajaksi.
Itsestään siirtyvät kumminkin ajatukset taas heti entiselle ladulleen. Ei auta taistella niitä vastaan, vaan on paras antautua niiden valtaan, jos kohta tunteekin vastenmielisyyttä niitä vastaan. On kuin muistot vallattomasti leikkiväin lasten tavoin pilkistelisivät tuolla liekkien lomitse ja vienoinen väristys käy niitä katsellessa pitkin naisen jäseniä, vaikka huoneesen leviääkin yhä enemmän suloisesti raukaisevaa lämmintä. "Se on väsymystä", ajattelee nainen, "mutta minähän olenkin niin hermostunut." Hän käärii tiukemmalle ympärilleen hartioilta, istuessa, alas soljuneen saalinsa, mutta ei saa sittekään lepoa.
Vähitellen rupeavat liekit uunissa alenemaan. Jo siintyy pesän reunamilla olevien hiilien hehku ja kummallisia kuvioita alkaa tulessa muodostua vaaleanharmaista hiilenhelpeistä ja liekkien tuikkavista latvoista. Siten syntyy kuva toisensa perästä ja niissä kuvissa on joku lumous semmoinen, että niistä ei voi silmiänsä pois siirtää. Ei — katsella niitä vaan täytyy, vaikka ne järisyttävätkin sekä sielua että sydäntä.
Ensin esiintyy tuossa kirkkaana, hymyilevänä lapsuuden koti. Pieni on se tosin ja köyhä, mutta kuitenkin ihana ja armas — niin armas! Äkkiä vetääntyy kuitenkin synkkä verho peittämään tuota viehättävän rauhallista kuvaa ja huokaus kohoaa katselijan rinnasta.
Kaupungin vankilahan on nyt tuossa karkeine seinineen ja hämäröine käytävineen, joissa kävelijän askeleet niin kamalasti kumajavat. Itkusta menehtymäisillään oleva, vapiseva äiti seisoo tuossa kahlehditun isän rinnalla. Isompien siskojenkin vielä äsken niin iloisista, kirkkaista silmistä virtailevat vuolaat kyynelvirrat, mutta murtunein kaikista kuitenkin on väärennyksestä vangittu isä. Viskaali vie hänet pois, äiti vaipuu pyörtyneenä portaille; vanginvartija sulkee oven ja taluttaa sitte portista ulos murheesta vapisevan äidin lapsineen. Katukulmassa tuolla kääntyy hevonen ja rautakahleitten kalina kuuluu sieltä vielä selvästi korviin.
Tuolla kuletetaan väkisin kädestä pientä, itkevää tyttöä. Hän ei tahtoisi lähteä pois äidin haudalta, johon armottomat miehet heittävät lapioilla niin paljo raskasta hiekkaa. Täti ei kuitenkaan välitä siitä ja muuan rouva nuhdellen neuvoo tyttöä menemään koreasti tädin kanssa ja olemaan kiitollinen, kun hän on ottanut orpoparan kasvatikseen, vaikka tuskin on sukuakaan. Tuolla onkin jo uusi koti. Se on isompi ja mukavampi entistä, mutta siellä ei suvaita pienintäkään iloa. Päivät päästään täytyy vaan istua tädin jalkain juuressa joko lukemassa tahi käsityössä, eikä ole ketään, jonka kanssa leikkisi. Jos uskaltaisi joskus kadulle mennä toveria hakemaan, niin piika Littu juoksisi paikalla perästä ja sanoisi "väärentäjän mankaraksi." Täti olisi kuitenkin hyvä. Hän toruisi Littua kovasti siitä niin, että Littu itkisi. Sitte ei enää kukaan kotona eikä koulussakaan uskaltaisi Helmiä nimittää väärentäjän mankaraksi, mutta kuitenkin lienee häneen painettu joku häpeän leima. Ei näet koulussakaan ole pikku Helmillä yhtään oikeaa ystävää. Lakkaavatpa toverit usein leikistäkin, jos hän tahtoo siihen ottaa osaa. Vieras on ja vieraana pysyy tuo pieni tyttö vertaistensa seassa. Se näkyy selvästi kaikista noista toisiansa seuraavista kuvista lapsuuden ajoilta.
Uusia, yhä uusia kuvia esiintyy hiiloksessa. Koulu-aika on vihdoinkin lopussa ja koko luokka on saanut päästökirjat. Kaikki nuo elinvoimista uhkuvat, ripeät tytöt ovat iltapuolella kokoontuneet kauniille Kaiskunniemelle toisilleen jäähyväisiä jättämään ja menneitä aikoja muistelemaan. Siinä on iloa ja solinaa ja monenmoisia tuumia tulevaisuudesta. Raikas nauru helähtää tuontuostakin tyttöparvesta, kun juohtuu jollekin mieleen joku hupainen hetki tahi onnistunut tepponen. Kerttukin tuolla pensaikossa, tumman kuusikon takana ryhtyy tyttöjen kanssa kilpaa heleällä äänellä laulaa helkyttelemään, mutta Helmi on ääneti, sillä hänellä ei ole monta hauskaa muistoa. Nöyrrytyksiä, kärsimistä, työtä — siinä hänen nuoruutensa muistot. Siksipä hän enimmäkseen istuskeleekin yksin rannan kivellä, vuoroin katsellen joko korkealla ilmassa kiitelevän kalahaukan komeita kierroksia, tahi rantahiekalla lemmen leikkiä kisailevien: kitin ja valkovästäräkin keveitä hyppelyitä. — Mieli muuntuu siitä niin apeaksi, että kostea kiilto kohoaa silmiin. — Ei kai nuo iloiset toverit ole häntä tahallansa karttaneet, mutta vuosien vieriessä on se vain tullut heille tavaksi. Kentiesi heidän vanhempansa ovat alussa varoittaneetkin heitä Helmin seurasta — väärentäjän tyttärestä! Niin kentiesi — — oi, kuinka ihmiset ovat pahoja! Kunpa kerrankaan saisi heille kostaa, vaikka vaan yhden ainoan kerran ja näyttää, että ihminen se on väärentäjänkin tytär!
Jo käy aurinko punaiseksi ja alkaa laskeutua kauas saarien taakse järven toiselle rannalle. Aika on jo erota, ja vesikiehteisin käyvät iloisten tyttöjen silmät hyvästiä heittäessä.
"Hyvästi, hyvästi nyt Kelmikin ja kiitos kaikesta!" Niin sanovat tytöt toinen toisensa perästä kätellessään tuota alakuloista kumppaniaan, mutta ei suutele heistä kukaan häntä, niinkuin toisia toveria, Jo tulee Emmikin esiin. Hän ei tiedä eroitusta toverien välillä, hänen jäähyväisensä ovat yhtä hellät Helmille kuin toisillekin tytöille. Se tuntuu niin hyvältä, niin hyvältä, että koko olento vavahtaa ilosta, eikä voi olla oikein kovasti puristamatta Emmiä rintaansa vasten.