"Mihin sinä Helmi kulta nyt aiot ryhtyä?" kysyy Emmi.
"Enpä vielä oikein tiedä. Auttelen kai tätiä kotona, kunnes satun saamaan jonkun paikan, jolla voin toimeen tulla."
"Jos siellä meidän puolella sattuisi ilmestymään jotakin sinulle soveliasta paikkaa, niin minä toimitan sen sinulle. Siitä saat olla ihan varma", vakuuttaa Emmi ystävällisesti. "Mutta kuulepas Helmi! Minä pyydän äidiltä, että saisit kesäksi tulla meille vähän huvittelemaan, niin pääsisit pois tästä ikävästä pesästä."
"Älä pyydäkään", keskeyttää Emmiä pormestarin koreileva Anni. "Ei äitisi kuitenkaan siihen suostu — ei varmaankaan."
"Mistä sen niin varmaan tiedät", kysyy Emmi ihmetellen, mutta Anni kuiskaa jotakin hänen korvaansa. Kelmikin kuulee siitä sanat: "väärentäjän tytär" ja vaalenee. — Inhosta punastuen lausuu Emmi: "hyi! kuinka sinä olet ilkeä, Anni! Minun äitini ei ole niin halpamielinen." Keskustelu loppuu kuitenkin siihen ja tytöt lähtevät kukin haaralleen.
Koston aika Helmille on tullut. Hän on kaupungin mahtavin ja rikkain rouva. Kuka enää uskaltaisi loukata miljoonain omistajan puolisoa, kauppaneuvoksetarta! Pormestarin Annin täytyy jäädä jälelle joka paikassa. Nähtävästi harmittaa häntä kovin nähdessään, miten varmasti Helmi esiintyy emäntänä muhkean loistavissa saleissaan, ja miten Helmin ihailijain rivit päivä päivältä taajenevat. Oi, kuinka tuntuu suloiselta, kun vuorostaan saa nöyrryttää noita ilkeitä ihmisiä!
Silmien editse kulkee sitte sarja juhlia, pitoja ja kekkereitä, joiden kaikkien keskuksena ja helmenä loistaa juuri Helmi itse. Mutta miksi sittekin, keskellä huvitusten pyörrettä, tuntuu niin oudolta tuolla rinnan alla? Miksi on aina mielestä, kuin olisi itsensä myynyt, vaihtanut onnensa johonkin mitättömään? Mutta ehkäpä uudet huvit ja riemut tukahduttavat tuon oudon tunteen, tai ainakin saattavat sen hetkeksi unohtumaan.
Pois täytyy huveista kiirehtiä, jollei muutoin, niin maailman tähden, ja ruveta sairaan vaalijaksi. — — Inhoittavan näköinen on tuo vanha mies tuossa valkoisten lakanain välissä. "Hyi, miten laiha-huulinen on hampaaton suu — ja miten ruma tuo kellertävä, ryppyinen muoto! Mitä tahtonee hän nyt, koska viittailee noin kädellään?"
"Helmi, Helmi", kuuluu sopertava ääni. "Sinun isäsi oli viaton — viaton, Helmi — ja vekseli oli oikea. Mutta minä — — — ja firma olisi ollut hukassa — — siksi täytyi minun uhrata hänet — — uhrata hänet, mutta hän ei ole antanut minulle rauhaa kaikkina näinä pitkinä vuosina. — — Mutta, — — mutta olenhan minä sovittanut kaikki, — kaikki, enkä kieltänyt sinulta koskaan mitään. Olenhan minä ollut sinulle hyvä mies!"
"Hyvä mies!" ajattelee tuo nainen. "Hyvä mies, joka on turmellut viattoman lapsen nuoruuden, ryöstänyt häneltä kaiken ilon, elämän ja onnen!" Voi, kuinka hän vihasi tuota miestä! Olisi tahtonut repiä hänet pieniksi palasiksi, niin vihasi hän tuota kurjaa.