Nainen nostaa kätensä kasvoilleen, sillä hän ei kärsi katsoa nyt esiintyvää kuvaa, vaan hän näkee sen sittekin. Se on juurtunut kiinni hänen sieluunsa ja silmiinsä. Kumma, että eivät muutkin näe sitä, mikä aina on hänellä silmäinsä edessä! Onhan se niin selvä tuo kuva, jossa korkea-vartaloinen nainen heittää patjan toisensa perästä riutuneen, kauhistuneen ja armoa anovan vanhuksen päälle ja tukahuttaa hänet — ainoan lapsensa isän.
Mutta nyt on lapsikin poissa, haudassa. Hänen toivonsa on murtunut ja elämä kaiken arvonsa kadottanut. "Kuolema on synnin palkka", oli pastori tänään lausunut hänen lapsensa haudalla. Minkä synnin? Hänenkö syntinsä? Mutta viatonhan oli lapsi kaikkeen. Hänenhän itsensä olisi pitänyt kuolla. "Kuolla!" Mikä kauhea sana! Ei ymmärrä sitä muut kukaan, kuin rakastava äiti. Oi, miten mielellään Helmi olisi henkensä antanut lapsensa edestä, mutta ei voinut. Ei hän voinut edes kyyneliäkään vuodattaa, sillä niiden lähde oli jo kuivunut kauppaneuvoksen kuollessa. Siitä päivin ei hänellä ollut lepoa eikä kyyneliä; ei rauhallista hetkeä yhtään.
"Huu, mikä se oli?" Tulikipuna se vain tuikahti uunissa ja sitte sammui. Kaikki oli nyt synkkää, pimeää. Mutta nyt alkaa kuitenkin väsynyt silmä nähdä varjoja kaikkialla. Niitä nousee esiin nurkista ja piilopaikoista ja ne hiipivät yhä lähemmä ja lähemmä kuulumattomin askelin. Tuossa tulee ensin tuo ryppyinen, keltainen vanhus. Jo tuntuu sen kylmä henkäys poskea vasten; jo laskee se tahmean kätensä suoraan Helmin sydämelle ja kouristaa sitä pitkillä, luisilla sormillaan. Tuskan hiki kohoaa naisen otsalle ja ontolla äänellä parkasee hän: "armoa, armoa, auttakaa!"
Kaikki kuitenkin nukkuvat talossa, eikä kuule kukaan emäntänsä ääntä.
"Armoa, armoa!" valittelee nainen. "Olisithan sinä kohta muutoinkin kuollut." — — Ääni tyrehtyy kurkkuun ja yhä kovemmin kouristaa painajainen saaliinsa sydäntä. Istuimelta alas valahtaa tuskissaan kiemurteleva nainen ja hänen silkkinen hameensa kahisee, kuin kuihtunut heinä ja mustat varjot tanssivat hillimättömästi, hänen voihkimisensa mukaan, lattian pehmoisella verholla.
"Jumala armahda minua vaivaista syntistä!" puhkoo viimein ääni ahdistetusta rinnasta. Alkaa kuulua nyyhkytystä, alussa rajua, sitte vähitellen hiljempaa ja yhä hiljempaa. Viimein muuntuu se hiljaiseksi, tasaiseksi huo'unnaksi. Silloin lakkaa pöytäkello käynnistään, että ei häiritsisi nukkuvata naista. Tuuli kuitenkin ulvoo ulkona yhä valittavasti; ja sadepisarat rapisevat vielä akkunoita vasten, mutta idässä kirkastuu jo taivaan ranta uuden päivän nousua ennustaen.
Uneni jouluyönä.
Olin väsynyt, hyvin väsynyt, laskeutuessani levolle aatto-iltana. Hartaushetken päätyttyä oli täytynyt leikkiä lasten kanssa, kertoa heille kaikenlaista ja illallisella piti, emännän mieliksi, maistella kaikkia juhlaherkkuja, vaikka ei ollut yhtään nälkä. Viimeinkin päästiin levolle ja luulin vielä olevani valveilla, kuin yht'äkkiä ilmestyi eteeni minulle erittäin tutun näköinen poika. En tiedä, mistä hän tuli, enkä sitäkään, mistä hänen tunsin. Tunsin hänet vain ja olin tietävinäni kaikki hänen kohtalonsa, joihin tunsin ottavani osaa enemmän, kuin omiini.
Pieni hän oli — tuo orpopoika — hyvin pieni, eikä ainakaan ko'osta päättäen liene ollut kovin vanhakaan. Aikojen varrella olivat isä ja äitikin niin tyyten muistista murenneet pois, ett'ei mielessään osannut olla oikein varma siitä, oliko niitä hänellä koskaan ollutkaan. Sukulaisia mahtavia ja suuriakin arveltiin kuitenkin tuollakin orvolla olevan, mutta ne eivät häntä muistaneet, ja missä lienevät asuneetkaan kaukana tuntemattomissa tienoin.
Vilu, nälkä ja taistelu vihaisia kylän koiria vastaan ja vielä ilkeiden ihmisten katkerat sanat olivat orvon ainoat, aikaisimmat ja mieleen juuttuneimmat muistot. Kyynelien kostuttamina olivat ne takertuneet toisiinsa nuoskeiden lumihiukkojen lailla, ja ikäänkuin raskaana pallona painuneet orvon sydämen syvyyksiin.