Ne ne olivat, jotka aina saattoivat orvon niin surullisen alakuloiseksi ja antoivat hänen äänellensäkin niin kainon ja viehkeän soinnun, vaikka ei orpo itse arvannut sitä enempää kuin muutkaan — vieraat ja orvon oloja tuntemattomat. Joskus kuitenkin vennon vieraatkin kuuntelivat orvon ääntä. Toiset, tunteellisimmat ihmisistä, ihailivat orvon ujoutta ja tuumivat hänen tungettelemattamuutensa syntyvän jostakin sisällisestä ja salatusta surusta; toiset ivailivat orpo-parkaa, pitäen häntä kömpelönä käytökseltään; ja muut halveksivat häntä, kun kärsimyksistä oli kalpeana hänellä kasvot ja sinisissä silmissänsä asui aina niin kostea kiilto. Ei ollut orvolla yhtään oikeata ystävää missään, sillä ei ollut hänellä kukkarossa kultaa, jota toiset olisivat tahtoneet häneltä voittaa, eikä ollut hänellä etuja itselläänkään, joita toiset olisivat toivoneet häneltä omikseen saada.
Pakkasesta kävivät orvon paljaat jalat ihan sinisiksi kulkiessaan autioa, kolkkoa taivalta — ihmisjalan ennen astumattomia maita. Kylmä oli tuo lavea korpi, johon orpo oli joutunut — hirveän kylmä, niin että taivaalta tippuva lumikin melkein jääksi jäätyi; ja vilusta väristen ulvoi nälkäinen susi kankaalla, kaukana korven reunassa. Jäätynyt järvi tuli vastaan. Sen rannalle yöpyi orpo poika, eikä pimeässä osannut edemmäksi mennä, vaan haaveillen jäi katselemaan korkealla, melkein päänsä päällä kiiluvata tähteä — pohjantähteä. Poika heittihe hangelle levähtämään.
Lumessa istuessa siinä väistyi vähitellen korpi ja hyinen halla haihtui yhdessä hankien kanssa. Orvosta tuntui, kuin hänen hengityksensä lämpö olisi sulattanut seutua ja yhä paremmin alkoi hän viihtyä siinä. Yhä innokkaammin hän puuhasi puuhaamistaan, karkoittaakseen kuolon kolkkoutta kauas korvestaan, eikä uupunut poika työssään, vaikka haavoitti itsensä teräviä kiviä vasten ja verensä virtoina punasi maata. Epäilemättä uhkui elinvoimista tuo hintelän näköinen ruumis; ja sydän siinä sykki sitä voimakkaammin, kuta viljemmin siitä verta tanterelle vuoti. — Yhä enämmän sitte muunti seutu muotoansa. Tummien metsien varjoon ilmestyi pieniä, läikkyviä lampia, joiden pinnalle lehtevät kummut ja kukkulat kuvastuivat. Koivikkoon, jota ahon ääressä kasvoi, kuului laineiden loiske niin lumoavalta, ja juhlallisesti humisivat tuulessa huojuvat hongat kallioisella rinteellä tuolla toisella puolen kuivattua suota. Ylhäällä valoisassa ilmameressä liiteli leivonen ja kerttu kevein siivin, laulaen vapaudestaan ja rakkaudestaan. Kirjavasiipiset perhot lentelivät kukkaisista heloittavalla kedolla. Kauempana kuusikossa kukahteli käki ihmeen heleästi ja kaiku sinisalon sokkeloista vastasi soinnukkaasti siihen. Aurinkokin ihan unohti maillehen mennä, pysähtyen taivaan rannalle tarkastelemaan, miten Ahti aalloilla kanteluansa kaiutteli; ja kuulemaan, miten Tapion tytärten lemmen kaihoa kuiskivat huokaukset hiljakseen säestivät laineilta lähtenyttä säveltä.
"Kevät on tullut — kaunis kevät", riemuitsi orpo poika. "Nyt kaikki lämpenee, kaunistuu, kukoistaa! Kaikki on niin valoisaa, lämpöistä ja tuima itätuulikin on lempeäksi tullut."
Hän ei iloltansa kyennyt enempää sanomaan, mutta selvästi näkyi, kuinka kaikki kärsimykset olivat unohtuneet ja toivon puna kirkasti nyt hänen kasvonsa varsin miellyttäviksi. Huomaamattani vaipuu poika polvillensa ja kohottaa ristissä olevat kätensä korkeuteen. Kuni kaukainen huokaus, kuuluu korviini hänen sanansa: "kiitä Herraa minun sieluni, minä kiitän Herraa niin kauan, kuin minä elän! Autuas on se, jonka apu Jaakobin Jumala on, jonka toivo Herrassa hänen Jumalassansa on!"
Jostakin etäältä alkaa nyt kuulua vienoinen sävel. Se paisuu paisumistaan ja tuntuu vyöryvän voimakkaana esiin kaikkialta sekä taivaasta että maasta. Jo selvenee sävel sanoiksikin: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" kajahtavat sanat kautta maan.
Etsin silmilläni orpoa, mutta en näe häntä. Viimeinkin keksin hänet entiseltä asemaltaan, mutta hirmuinen ja luonnottoman iso korppikotka on iskenyt nyt käyrät kyntensä häneen kiini. Valittamatta kärsii orpo kotkan kimppuunsa karkauksia, ja minä ihmettelen, miksi hän ei paremmin torju päältään pois tuota hävytöntä hyökkääjää, vaikka hänellä on vyöllään välähtelevä miekka, kirkas ja terävä, kuin oikeus itse. Koettaisin juosta apuun, mutta uuvun jo ensi askeleella ja huomaan silloin orvon kädet kiedotuiksi kinaisilla, sitkeillä kuiduilla ja inhoittava hämähäkki koettaa häntä yhä enemmän niihin kietoa. Lihava hämähäkki tahtoo imeä itseensä orvosta elämää ja kotka raivoaa.
On kuin jokainen kotkan nokkaus kävisi omaan sydämeeni ja tuskan hiki kohoo otsalleni. Silloin luopi orpo siniset silmänsä minua kohden ja tunnen hänen tahtovan sanoa: "ei hätää mitään niin kaukaan, kuin vaan valveilla pysyn, mutta teidän on suojeltava sydäntäni, että ei hämähäkki sitä saa sidotuksi."
Huomaan orvon ympärille ilmestyneen mahtavan joukon valoisia olentoja, joista kirkas valo leviää muutoin pimeäksi käyneesen luontoon ja jotka vannovat suojaavansa orvon sydäntä, karkoittavansa sortajat sen ympäriltä ja uhraavansa elämänsä orvon tähden. Toisia, yhä toisia valo-olennoita ilmestyy, mutta yhä kiukkuisemmaksi käy kotkan käytös. Sen kynsissä on kyllä voimaa, mutta samalla, kun se noin riehuu, ei se huomaakaan, kuinka sen sisuksiin itsestään kasvaa joukko mustia matoja, jotka lisääntyvät ihmeen nopeasti. Kohta ne täyttävät sen kokonaan, jollei se kiinnitä itseensä huomiotansa ja rupea puhdistamaan itseänsä tuonen toukista.
"Minä kiitän Herraa, joka oikeuden saattaa niille, kuin väkivaltaa kärsivät, joka holhoo orpoja ja leskiä ja jumalattomain tien hajoittaa", kuului nyt harpun soitolla säestetyt psalmistin sanat. — Talven lunta ja kesäisen ulapan sineä muistuttava verho laskeihe silloin silmäini eteen, enkä saanut nähdä, miten orvolle kävi, mutta ikäänkuin hiljalleen poistuvan laulukunnan laulamana, kuulin vielä selvästi sanat: "kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha; ihmisille hyvä tahto!" Sininen, toivon väri verhossa kirkastui siitä ihmeen ihanaksi ja puhtaampana entistään välkkyi sen valkeakin osa.