"Kyllä se vain on hätähuuto", jupisi Jaakko tarkemmin kuunneltuaan ja lähti kirves kädessä samoamaan suoraan ääntä kohden. Vähän matkan päässä, Savinotkon rumpusillan kohdalla, näkikin hän tiellä hevosen ja kärrit, jotka olivat vajonneet puron lokaan, kun silta oli alta särkynyt.
Kärryissä oli joku niiden täyteinen, hyllyvä jättiläismöhkäle, josta kuului tuo outo ääni ja tuhutus sellainen, kuin vahvan höyrykoneen käydessä. Jaakko eroitti, lähemmäksi päästyään, möhkäleen yläpuolella suurenmoisen palleron ja vielä likempänä näki hän sen päällä litteän pään peitteen, jonka etupuolella loisteli, kruununmiehen merkkinä, kokardi.
"Tuleh — — hyyh! — — hyvä mies auttamaanh — hyyh! Putte ei yksinään saah kääsyjä tässä kirotussa vellissä hievahtamaankaan."
"Hyvää päivää, herra vallesmanni ja Jumala avuksi!"
"Eih — vaan auta sinä minua — — irti tästä kurasta."
"Onhan sitä nyt likaa ihan yli tarpeen ja tässä on aina ollut niin huono rumpu, jotta eihän se kestä tavallistakaan painoa", tuumaili Jaakko Puttea silmäillen.
"No, älä siinä hevosta ällistele, vaan koeta työntää tuolta takaapäin."
"Kyllä, kunhan tässä keretään."
"Tämmöistäkös tämä on koko väli Pellonpäähän asti?"
"Ei; onhan tässä kuivempaakin välillä, mut Pohjolan kujoisilla sitä vasta velliä on."