Nimismies ei ollut mikään kilpajuoksija, vaan saapui kuitenkin Kataja-ahon mökkiin paljo ennen Jaakkoa. — Mökissä säikähtivät naiset, nimismiehen tuommoisessa tilassa nähdessään niin, etteivät älynneet pyytämättä edes auttaa häntä vaatteiden riisumisessakaan ja pikku Miina potalsi piiloon äitinsä rukin taakse, josta sitte uteliaasti vierasta koko ajan katsoa mirjotti. Kaisan ripustellessa vaatteita lieskan eteen kuivumaan, oli nimismiehellä aikaa silmäillä ympärilleen ja nuhdella naisia mökin siivottomuudesta, sillä: olihan toki köyhälläkin vettä ostamatta, että saisi omat ja lastensa silmät pestyiksi, varsinkin näin sateiseen aikaan.
Hän leppyi kuitenkin osaksi omasta sukkeluudestaan, osaksi siitä kun Kaisa pesi kuppiparin ja sitte lautasella tarjosi hänelle sakeaa, sikurisekaista kahviansa. Viimein joutui Jaakkokin kotiin ja kehui vallesmannin hevosessa olevan "vähän juoksijan vikaakin."
"Mistäs sen tiedät, vai koettelitko sinä sitä."
"En, herra vallesmanni", selitteli Jaakko katsellen kurppostensa nokkia, "en minä koetellut, vaan kärryt kaatuivat toisen kerran; siksi minä näin kauvan viivyin."
Nimismies päätti sen johdosta vielä tänä syksynä panevansa tuon tien jakotieksi Yli- ja Kirkonkyläläisille; "ja katsokootkin sitte itseänsä, jos eivät sitä kunnolliseksi korjaa", sanoi hän.
Vaatteiden kuivettua irtausi niistä savi hieromalla helposti, mutta takkia päälle pantaessa sattui nimismiehen käsi povitaskuun ja hämmästyen kiljahti hän: "missä minun lompakkoni, häh?"
"Mikä lompakko?" tohti Kaisa kysäistä.
"Rahalompakko, jossa oli Pellonpäänkin rahoja tuhat kuusi sataa."
"Olisipa semmoinen rahasto minulla!" huudahti Jaakko.
Mökin syöpäläiset saatettiin rauhattomiksi lompakkoa etsiessä, mutta ei sitä kuitenkaan löytynyt.