Jyrkästi kielsi Jaakko ottaneensa lompakkoa ja vihan vimmassa lähti nimismies mökistä, uhaten vielä Jaakolle näyttää "närhin näperit."
Kohta rupesi kylillä kulkemaan kumminkin huhuja Jaakosta. Kaikista ihmisistä oli selvää selvempää, että Jaakko oli ottanut nimismiehen lompakon. Juohtuipa nyt vielä ihmisten mieleen, että ennenkin, Jaakon seutuvilla ollessa, oli silloin tällöin kadonnut yhtä ja toista pientä rihkamaa, vaikka ei kukaan ollut osannut häntä varkaaksi epäillä. Sitä vaan yleiseen ihmeteltiin, kuinka hän niin itsepintaisesti voi kieltää varkauttansa ja enimmän kaikista ihmetteli sitä Kaisa, Jaakon oma eukko.
Hän toimitti miestänsä puhuttelemaan milloin minkin uskokumppaneistaan, jotka mitä virveimmillä uhkauksilla ja kuvauksilla tulevasta tuomiosta koettelivat taivuttaa Jaakkoa tunnustukseen. Silloin aina suuttui Jaakko ja vielä kauheammilla uhkauksilla tukkesi toisten suut tahi ajoi heidät suorastaan pellolle. Ei auttanut sekään, vaikka nimismies olisi jättänyt asian sikseen, kun vaan olisi rahat takaisin saanut.
Jaakko oli ja pysyi paatuneena ja Kaisa-parka sai sen vuoksi monta unetonta yötä itkien viettää. Kuitenkin näki jokainen miehen silmistä, ettei hänellä ollut puhdas omatunto. Eihän hän hirvinnyt enää ketään suoraan silmiin katsoa, vaan tirkisteli jokaista niin epäluuloisesti kulmainsa alta; eikähän hän edes oikein ymmärtänyt varkauttaan salatakaan. Mökki näet siisteni siistenemistään ja kertoivatpa muutamat nähneensä Jaakolla toisinaan rahojakin, vaikka hän oli kyllä sanonut niitä saaneensa työpalkoistaan tukkiherroilta, joiden kanssa kierteli metsiä lukemassa.
Sitä paitsi ilmestyi vielä Kataja-ahon mökkiin hevonenkin. Jaakko sanoi ostaneensa sen mustalais-Kallelta ja kehui käteen antaneensa kuusikymmentä markkaa, toiset kuusikymmentä olisi maksettava ensi syksynä.
"Kyllähän mustalainen sinulle velkaa uskoi", sanoi Kaisa. "Ole joutavia lörpöttelemättä — ja kun sinulla kerran oli niin paljo rahaa, niin olisit ostanut lehmän, jotta olisi saatu edes oikeaa maitoa."
"Mihinkäs lehmällä pääsee", tuumaili Jaakko, "mutta hevosella minä kauppamiehiltä ansaitsen vielä toisenkin pennin."
Kauppamiehetpä eivät huolineetkaan Jaakkoa kuormiansa kulettamaan ja muutkin ihmiset rupesivat häntä vieromaan yhä enämmän. Moni arveli Jaakon kuitenkin tunnustavan kaikki oikeudessa, johon pitkin syksyä haalittiin vieraita miehiä ympäri pitäjästä. Muiden muassa oli sinne kutsuttu todistajiksi kaikki nekin, jotka olivat olleet Putkelan huutokaupassa pari vuotta ennen nimismiehen lompakon katoamista.
Oikeuspäivä tuli viimeinkin ja kokonaan se menikin sitä todistajain joukkoa kuulustella. — Useimmat vierasmiehet kertoivat tuomarille koko elämäkertansa ja jotkut naiset uskoivat hänelle pieniä salaisuuksiaankin, mutta Jaakon asiaan ei saatu paljo mitään valkeutta. Kaikki asianhaarat olivat tosin Jaakkoa vastaan, mutta kun ei toteennäytöksiä ollut ja hän niin uppiniskaisesti kielsi, vaati nimismies lopuksi häntä puhdistusvalalle, kuitenkin katsoen kohtuulliseksi, "että Jaakko ensin kävisi papin tutkinnon alla", niinkuin sanat kuuluivat. Sitä vaatimusta kuullessaan Jaakko vavahteli ja siinäkin oli uusi todistus hänen syyllisyyteensä, sillä "eihän viattoman polvet vapise", sanoo jo sananlaskun, ajatteli nimismies.
Asia lykättiin kohdakkoin pidettäviin välikäräjiin, joissa muitakin rikosasioita oli tutkittavina. Silloin määrättiin Jaakko tulemaan puhdistusvalalle ja oli hänen samalla oikeudelle tuotava, "asianomaisen" papiston todistus siltä, että hän oli saanut opetusta valan tärkeydestä ja arvosta.