"Hyvästä sydämestään! — Pilkatakseen minua sillä siitä valasta hän sen antoi."
Jos ei ennen, niin ainakin nyt oli Kaisa vakuutettu miehensä tehneen väärän valan. Raskas paino tuntui entistä kovemmin nyt ahdistavan hänen sydäntänsä, eikä se keventynyt siitäkään, kun Jaakko ilmoitti käyneensä Tuiskulan Juholle myymässä vuohen ja "kaikki joutavat hynttyyt", joista Juho oli luvannut suorittaa mustalais-Kallelle Jaakon velan. Sitte käski Jaakko vielä naisten panemaan kaikki vaatteensa kokoon, "sillä huomenna lähdetään tästä Venäjälle."
"Huomenna? Joulun aattona?" ihmettelivät naiset.
"Niin juuri huomenna, Joulun aattona."
Siinä ei auttanut itkut, eikä valitukset, vaan täytyi totella, sillä Jaakko oli loppuaikoina: käynyt niin kummalliseksi, että kuka sen tietää, mitä olisi tehnyt, jos olisi liiaksi vastustelemaan ruvennut.
Huominen päivä tuli ja kirkas talvinen päivä se olikin. Jaakko valjasti hevosen pitkien matkalaitojensa eteen, vaan naiset eivät joutuneet valmiiksi, ennenkuin jo alkoi kylältä kerääntyä joutilaita lähtöä katsomaan. Jotkut naisväestä näyttivät olevan pahoillaan lähdöstä ja kyynelsilmin ottivat jäähyväisiä, varsinkin lapsilta ja Kaisalta, mutta useimmat laskivat leikkiä koko matkasta.
Hiljankin saatiin mummo ja Kaisa istutetuiksi reen perään ja kaikenlaisiin ryysyihin käärittyinä pantiin lapset heidän syliinsä. Jaakko itse hyppäsi sevipuolelle, nauskautti kerran ruoskalla hevosta ja niin sitä lähdettiin.
"Ei, tuo herja, edes, vanhan tuttavuuden vuoksi antanut minulle osaa niistä nimismiehen rahoista", tuumaili Hevos-Mikko, "vaikka minähän hänelle kultaisenkin hankin."
"Mitä?" huusi Jaakko taakseen katsoen.
"Eipähän mitään; — onnea vaan matkalle!"