Jaakko lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan eikä edes vastannut isännän jäähyväisiinkään. Sitte hän lähti kylälle hankkimaan kattoa päänsä päälle, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Muutamat näet kielsivät suorastaan, toiset kiertelemällä, eikä kukaan asuinlupaa antanut, vaikka Jaakko kävi joka talossa. Kaisakin kävi rukoilemassa Olkkolan emäntää, mutta yhtä turhaan.
Emäntä antoi vaan Kaisalle lohdukkeeksi joulukynttelin, jossa oli kolme noin sormen pituista haaraa, mutta ei sanonut mitään muuta voivansa tehdä. Jaakko ei Kaisan tullessa ollut kotona, ja mummo sanoi hänen äsken äänettömin päin menneen ulos.
"Eikö liene jo mennyt nuoran jatkoksi koko mies", arveli mummo.
Kaisa tillahti itkemään ja itki vielä silloinkin, kuin Jaakko saapui kotiin.
"Mikäs täällä nyt on hätänä?" tiedusteli mies sisään päästyään.
"Mikä — ja sinä vielä kysyt sitä?"
"Elä tyhjiä itke, ei hätä ole tämän näköinen ja on sitä maata muuallakin", lohdutteli Jaakko vaimoaan, mutta, kun huomasi pöydällä joulukynttelin, ärähti hän: "mistäs sinä tuon olet kulettanut?."
"Olkkolan emännältähän tuon sain pikku Miinalle huviksi."
"Sait ja otit?"
"Miks'en olisi ottanut, kun toinen hyvästä sydämestään antoi?"