"Minä sanon sen nyt sinulle suoraan", vastasi Pekka vaan siihen harvakseen, "jotta mokomista konista minä en huolisi, vaikka ne ilmaiseksi antaisit." Pekan vaimo oli toista mieltä ja väitti Koistisen juoksijoita paremmiksi kuin Pietilän varsoista milloinkaan tulisi. Uhkasipa hän vielä, suutuksissaan, hakea avio-eronkin, jos ei Pekka mieltään muuttaisi, eikä kauppojaan purkaisi. Sitä ei Pokka kuitenkaan tehnyt, vaan sanoi emännälleen: "jos sinä ne Koistisen pekunat niin hyväksi uskoisit, niin kyllä olisit ennen istunut niiden kuin minun ruunani rekeen."
"Tuommoiselle vanhalle kuotuksellehan minä nyt olisin mennyt", sanoi emäntä hymyillen — ja sylkäsi.
"Etkä tarvitse katuakaan kauppaasi, sillä saatpahan nähdä, niin minun varsani vielä ajan oloon vastaa vaikka kaksikin tämmöistä torppaa kuin Simola on", lohdutteli Pekka vaimoansa.
Kaikki ihmiset nauroivat tietysti semmoisille puheille, mutta seuraavana talvena alkoivat jo muutamat arvella, että "kunhan ei vaan sittekään olisi sen Pekan tuumissa pikkuisen perääkin."
Pekan "Varsasta" tulikin ihmeen uhkea eläin. Ei yksin itse Koistis-Kaaprokaan löytänyt siinä mitään moitittavaa kohtaa. Taisipa häntä oikein ruveta omat hevosensa hävettämäänkin, koska ei enää milloinkaan mennyt, ei aikonutkaan samoille markkinoille, eikä niihin kilpa-ajoihin, joihin tiesi Pekan Varsansa vievän. Aina vaan jäi silloin kotiin ja teki kaikenlaisia verukkeita esteikseen.
Monen muunkin miehen syöttiläät se Pekan Varsa häpeämään saattoi. — — Semmoisia loistavia, mustia silmiä kuin sillä ei ollutkaan muilla, ei kerrassaan kellään — ei hevosilla ainakaan. Kaviotkin oli sillä miekkosella mustat ja kovat kuin teräs eivätkä siltä koskaan pykineet, eikä halkeilleet. Ja entäs se rinta, sääret ja säkä ja lautanen! Oikein oli somaa katsella syrjäksestä Varsaa, kun Pekka aina hiveli sen sametin hienoista turpaa, tahi muutoin taputteli ja silitteli sitä hiljoikseen. Silloin se aina hörhätti niin iloisesti ja köyristi hieman välkkyvää selkäänsä, samalla mielissään jommalla kummalla siroista etusistaan maata kuoputellen. Luonnoltaankin oli Varsa vielä vallan hyväsävyinen ja vilkkailla silmillään katseli niin ystävällisesti Pekkaa, juurikuin olisi ymmärtänyt, että he molemmat kuuluivat yhteen. Yhteen he kuuluivatkin ja olivat toistensa elämän ilona.
Öin ja päivin Pekka itse aina syöttelikin ja hoiteli Varsaansa. Heinistäkin hän ihan eroittelemalla eroitteli pois kaikki sammaleet, saraheinät ja muut sopimattomat rikkaruohot; seuloi ja rouhi itse kaurat ja lämmitteli juomavedet. Varsinkin kerran päivässä Pekka aina talviseen aikaan suki ja pesi Varsansa lämpimässä tuvassa ja peitteli sen sitte loimilla huolellisesti pilttuusen. Kesällä hän taas uitteli ja hieroi monastikin päivässä nelijalkaista ystäväänsä, palmikoi ja purki sen mustaa, tuuheata harjaa ja iloitsi sydämestään, kun Varsa hilpeänä, voimaa uhkuen ja kaula köyryssä vetreillä jaloillaan kirmaili ja hypiskeli pitkin pihaa.
Ei se Varsa kuitenkaan ollut Pekalle paljaaksi huviksi, vaan hyödyksikin, niinkuin selvästi näkyi hänen huoneensa seiniä jo koristavista useista palkintokirjoista, joissa mainitut rahamäärät yhteenlaskettuina tekivät milt'ei pienoisen pääoman Pekanlaiselle miehelle. Kuitenkin Pekka halusi saattaa Varsansa vielä laajemmalta tunnetuksi — ei rahan himosta, vaan sulasta ystävyydestä sitä kohtaan, Sentähden lähtikin hän muutamana talvena viemään Varsaansa Hämeenlinnan kilparadalle. Sieltäkin palasi Varsa voittajana ja Pekan povessa oli lompakko pullallaan seteleistä. Yhä hellemmin hän nyt hoiteli hepoansa, sillä hän oli ollut Hämeenlinnassa tekemäisillään suuren rikoksen sitä kohtaan.
Itse kuvernööri oli näet erinomaisesti mielistynyt Pekan juoksijaan, oli pyydellyt sitä ostaakseen ja tarjonnut oikein tuntuvan summan siitä. Pekka oli jo ennen päättänyt, että hän ei "kuuna päivänä" luopuisi Varsastansa, mutta tarjotun summan suuruus alkoi panna hänen päätöstänsä horjumaan, vaikka luonto löi vastaan. Siksi toiseksi hirvitti vähän hylätä niin suuren herran tarjouskin.
Kova oli taistelu Pekalla kestettävänä itsessään, mutta onneksi muisti hän, että "eihän tuo ole oman läänin maaherra, mitäpä se minulle voipi"; ja hän vastasi tarjoukseen: "ei rahasta, eikä rakkaudesta." Kuitenkin pysyi omatunto pitkän aikaa niinkun pikkusen levottomana, vaikka jalomielinen Varsa ei ollut asiasta tietävinäänkään, vaan koetti olla ihan ennallaan.