"Voi sinua todellakin!" sanoi Sussu, "voi sinua, minkä teit! Eihän kastamatonta lasta saa siunaaman ajaksi ristittä heittää."
"Ylpeys on vika sangen suur', lauletaan jo virressäkin," sanoi Liisa pisteliäästi Maijalle.
Se lause tukkesi Maijan kyynelten lähteen juoksemasta ja ankara sanasota olisi alkanut eukkojen välillä, jollei Sussu olisi käskenyt heidän hoitaa sairasta Marjettaa. Vaaleana, liikkumattomana makasi tuo nuori äiti vuoteellansa, mutta hänen lastansa ei näkynyt, ei kuulunut missään — se oli kokonansa kadonnut. Tyhjänä kellotti lapsen vasu rahin alla. Sitä katseltiin ja käänneltiin nyt tulen luona, ikäänkuin poika neulan tavoin olisi voinut pujahtaa päreiden väliin.
Hämmästyksestä melkein kivettyneinä katselivat Haapalan Sussu ja Lampelan Liisa toisiaan. Viimeinkin puhkesi Sussu sanoihin: "no onhan se vanha mies toki aina ennen jättänyt jotakin sijaan, jos ei muuta niin kissan pojan. En minä vielä milloinkaan, en saduissakaan ole sen kuullut lasta kokonansa korjanneen; vai oletko sinä?"
"En minäkään," vastasi Liisa tuskin kuuluvasti.
Ovensuunurkasta, vanhojen vastojen seasta alkoi nyt kuulua outoa vikisemistä. Tarkemmin katsottaessa huomattiinkin siellä nirisemässä pieni jonkin joutava olento, jolla ruumista oli vain nimeksi, parahiksi sen verran, että ihmishenki siinä voi asua. Se oli nurkassa melkein päälaellaan silloin, kuin Sussu sen sai sieltä ylösperkatuksi ja näkyi jo olevan ihan menehtymäisillään.
"Herrainen aika! Aivanhan se on musta," huudahti Liisa.
"Niin on, niin on, Jumala paratkoon! mutta milloinkapas se vaihdokas valkea lienee," sanoi Sussu. "Onhan tällä kuitenkin ihmisen haamu jälellä," jatkoi hän puhettaan. "Pää on tosin isohko, kuin vaivaistukilla kirkon isolla ovella ja muuta runnakkoa on tuskin sanan sijaksi, mutta kyllähän sen toki ihmiseksi tuntee."
"Ihmisen kaavahan tuolla näkyy olevan," lausui Liisa "mutta mihinhän rymällä niin kiire lienee ollut, jotta ei joutanut saalistaan vasuunkaan panemaan, lähätti vain nurkkaan?"
"Kirkkomaahan tietysti," vastasi Maija karsinasta, "kyllähän sillä kalenteri on selvillä, — mutta," keskeytti hän itseään, "miksi se sormiaan noin siristelee?"