"Enhän minä onneton sitä muistanut, voi, voi!" valitti maalarin Maija masentuneena.
"Ja nyt se on varmaan vaihdettu," toimitti Lampelan Liisa ruvetessaan päreesen uutta tulta puuhaamaan. Ennenkuin hän sai siihen hiiloksesta tulen, tuli jo Sussukin takaisin. Sussun ovea avatessa kuului kuoppaan kirkonkellojen kajakka ääni, jota säesti Lampelan kartanokoiran surkea ulvominen.
"Pimeässäkö täällä vielä ollaankin?" lausui Sussu sisään astuessaan.
"Pimeässä, Herra nähköön!" vastasi Liisa, "ja mitä kaikkea lienee tapahtunutkaan; eikö lapsi liene vaihdettu."
"Ei se paholainen toki ristin alta lasta saa," lohdutti häntä Sussu.
"Niin, mut Maijapa ei muistanutkaan lapsen päälle ristiä panna — ja kuules kuinka meidän Musti ulvoo, se mahtaa nyt taas nähdä itse rymän," puhui Liisa.
"Onkos teidän Mustilla yösilmät?" kysyi kauhusta värisevä Sussu.
"Onhan sillä keltaiset yösilmät kulmissa," vastasi Liisa "ja sen tauttahan se haukkua luskuttaakin yökaudet ja ulisee niin surkeasti, kun aina pyhään soitettaessa näkee rymän kotiinsa kirkkomaahan palajavan".
"Varmaankin on poika sitten vaihdettu," päätti Sussu, "ja tuntuihan minustakin ovea avatessani niinkuin joku olisi ohitseni luikahtanut ja kitkerä, ikäänkuin tervassavu pisti silmiini."
"Voi, voi! Voi minua, voi minua, minä vaivainen mato!" marmatti maalarin
Maija kyyristyneenä lauteiden alle ja itki katkerasti.