"Kyllähän minä mielelläni kuolenkin, jos niin on Herran tahto, mutta entäs Taavetti ja lapsi — mihinkäs ne joutuvat?" sanoi Marjetta vesissä silmin.
"Ole huoletta heistä", vastasi Maija rauhoittavasti, "poika pistetään viereesi hautaan ja Taavetti on vielä nuori; kyllä hän toisen vaimon vielä saa."
Semmoisissa keskusteluissa kuului aika sinnes, kuin kylän väkeä alkoi keräytyä kellonsoittajan asunnolle. Liisa oli näet kotonaan kertonut kaikki ihmeet, mitä hönnissä oli tapahtunut ja kun nyt lauantai-iltana viikon työt olivat lopussa, niin riensivät ihmiset saunasta tultuaan vaihdokasta katsomaan ja kyynelillään papin sanoille suurempaa merkitystä antamaan.
Saapuipa viimein kellonsoittaja itsekin kotiin. Hänen kerallaan tuli eräs voinkerääjä eli saksa, jota Taavetti oli luvannut nousevalla viikolla opastella karjataloihin. Muukalainen antoi vaihdokkaalle vähän hammasrahaakin ja kun hänellä oli kädessä iso puupuntari, pyydettiin häntä pappia odotellessa lasta punnitsemaan. Mies suostuikin siihen. Kapalovyöstään pistettiin siis poika puntarin nokkaan killumaan. Mittaaja oli puntarin hankkia liian kauas perästä sysännyt ja alkoi pian pudistella päätänsä ja ihmetellä: "no nyt mie vast' ihmeiss' oun! Eihän tämä paina mitään koko poika".
"Eikö mitään? Hyvä isä armahtakoon! Eikö mitään, vaikka se jo on kastettukin?" huudahtelivat naiset.
"Painaa, painaa se hituisen kuitenkin", vakuutti voin ostaja lähemmäksi tulta siirryttyään, "mut onkohan neljänneksen alle, vaiko päälle viiden naulan, sitä en osaa niin viti varmaan sanoa, mutta olla voina, niin polttinan siitä antaisin, tulipa sitten tappio tahi voitto".
Toiset läsnäolijoista väittivät pojan painavan neljänneksen päälle, toiset neljänneksen alle viiden naulan ja mittailivat häntä käsivaralla. Oikein yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan ehditty tulla, ennenkuin Liisa jo toi pastorin, joten tuo painava kysymys täytyi jättää ratkaisematta.
Yleisen hiljaisuuden vallitessa valmisti sitten pastori, tuo kunnon vanhus, Marjetan viimeiselle matkalle ja puhui muutamia sydämestä lähteviä, lämpimiä sanoja lohdutukseksi Taavetille, kun tämä kuulleessaan vaimonsa tunnustautuvan vikapääksi kaikkiin synteihin, rupesi nyyhkyttämään. Hiukan kummasteltuaan pojan outoa nimeä mutisi pastori: "*nomen et omen* (nimi ja enne)", mutta vahvisti kuitenkin kasteen ja mainitsi maalarin Maijan "tässä asiassa oikein tehneen", josta Maija ei aivan vähää ylpeillyt. Ottamatta mitään vaivoistaan lähti pastori rauhassa kotiinsa ja kyynelsilmin tunnustivat kyläläiset: "kyllä se tuo meidän pastori on kelpo ukko ja oikea hengen mies, eikä mikään mammonan orja. Kaikkivaltias jatkakoon hänen elämänsä päiviä!" huokasivat vielä muutamat.
Vähitellen hälveni muukin joukko. Ainoastaan Iso-Tiina, haudankaivajan vaimo, jäi muita jälemmäksi kehottaakseen Taavettia menemään voin ostajan kanssa pitäjäälle.
"Mitäs siinä aprikoit", sanoi hän, "mene, mene vaan hörymättä; etkähän juuri kotonakaan voi miksikään avuksi olla. Mikä on sallittu, se on sallittu ja kyllähän me sinuttakin ruumiit siunattuun maahan saamme ja voithan, jos ei rahaa ole, Mikolle korjata kenkiä haudan kaivamisesta. Paitsi sitä pitäähän sinun itsesikin joutua kotiin sunnuntaiksi, jolloin heille: "levätkööt he vahvass' rauhass'" luetaan — tähän aikaan ovat rahat tiukassa, pitää ottaa silloin, kuin saa. Mikä on sallittu, se on sallittu, eikä kukaan voi kuolevaa lähtemästä estää ja pitäähän sitä meidänkin saada jotain ansaita, niin jotta mene sinä vaan." — Sen sanottuaan lähti Iso-Tiinakin matkaansa, kiroten mennessään "mokomia varpaisia, joissa ei mitään suun kostuketta annettu." Sairaan luokse jäi vain Taavetti ja Haapalan vanha Sussu. — Niin päättyi ensimmäinen päivä vaihdokkaan elämässä.