III.
Aivan tarpeetonta huolta olivat kyläläiset ja varsinkin Iso-Tiina pitäneet Puna-Marjetan ja hänen poikansa maahanpaniaisista. Seuraavana lauantaina palatessaan pitäjäältä, näki näet Taavetti paremman puoliskonsa saunapuita pilkkomassa. Vipuheijassa, lähellä Marjettaa veteli pikku mies unta ja vielä samana iltana hierottiin hänestä "harjakset pois hiivalla", niin ainakin Sussu kertoi. Kaulaan pantiin seitsenvärisistä langoista solmittu "taikeanauha" silmäysten estämiseksi, sillä, Kissa-Kerttu, Ison-Tiinan sisar, oli sanonut silmäykset sangen vaarallisiksi lapsille ja itkettäjä varmaan vaivaisi lasta, jollei sillä taikeanauhaa kaulassa ollut. Huolimatta siitä tuli itkettäjä kuitenkin, eikä se eronnut lapsesta, vaikka Kissa-Kerttu, kuinka haltioissaan olisi tepastellut. Ison-Tiinan täytyi itsensä tulla lasta "piästämään" ja hän mittailikin monta kertaa pojan pituuden vasemmasta pikkuvarpaasta oikean käden peukaloon, ottaen aina aika ryypyn joka vaaksan päästä.
Sillä retkellänsä näki Tiina, joka oli niin kehakka ihmisiä siunattuun maahan saattamaan, miten vaihdokas, vaikka turhaan, koetteli opetella varpaidensa makua tuntemaan. Hänenkin täytyi, otettuaan pullosta pienen "Silmänkääntäjän", myöntää: "elämään se rupeaa. Katsos vaan! elämään se rupeaa, mutta mikä on sallittu, se on sallittu".
Niin oli sallittukin, että lapsen piti elää, mutta muutamien vuosien perästä täytyi Ison-Tiinan itsensä erota elämästä keskellä rakkainta tointansa, viinankeittoa, ennenkuin ehti kokiaisiakaan maistella.
Pieni Jerikokin oli Tiinan hautajaisissa. Vilusta väristen seisoi hän äitinsä kanssa lumisella hautausmaalla, matalalla multavallilla, joka Ison-Tiinan erotti elävistä. Katkeroita kyyneliä itki poikaraukka, kun Ison-Tiinan arkun päälle ajettiin niin paljo multaa, "että ihanhan se hukkuu", kuten hän sanoi.
Puna-Marjetta lohdutteli kieliparkkua poikaansa ja lausui: "kummallista, jotta tuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman maiden välillä ja korkea kirkkoharju erottaa vain Sormulan ja Lampelan maat toisistaan. Ja vieläkin kummallisempaa on minusta se, että minä nyt seison tässä Ison-Tiinan haudan reunalla, minä pikkuinen raukka, vaikka Tiina jo vuosikausia sitten oli Mikkonsa käskenyt sinulle ja minulle kirkkomaassa sijaa valmistamaan. Olipa hän vielä niinkuin vähäisen äkeissään, kun me emme silloin vielä hautaa tarvinneetkaan. Mutta eihän sitä meilläkään ole rautaa rinnassa; kerran kaataa se meidätkin, aikaa vaan emme tiedä milloin. Niin on, kuin vainaja sanoikin: mikä on sallittu, se on sallittu, sillä "kirjava tikka metsässä, ihmisen ikä kirjavampi".
Heti sen perästä kääntyi Marjettakin vuoteen omaksi. Kahden kesken Jerikon kanssa sai hän kotona viettää ikävät päivänsä, kun Taavetti oli päiväkaudet kylässä työnansiolla. Silloin painoi äiti poikansa sydämeen monta hyvää neuvoa, vaikka tämä ei niitä kaikkia ymmärtänytkään.
Eräänä iltana pilkisti kirkas, yksinäinen tähti taivaalta mökin ainoasta akkunasta sisään. Vilkkuvalla valollaan näytti se ikäänkuin viittaavan Marjettaa luoksensa tulemaan. "Poikani", lausui sairas "näetkö, miten tuo kaunis tähti kutsuu minua tykönsä taivaan korkeaan kuoriin".
Poika myönsi näkevänsä ja sanoi: "mutta viittasivatpas ne tähdet silloin, kesällä, kuin isän kanssa Kissa-Kertun mökillä käytiin, viittasivatpashan nekin Keidaslammin pinnalla; mutta eihän ne taivaasen kutsuneet; eihän äiti?"
"Ei poikaseni", vastasi äiti hymyillen, "ei ne todellakaan taivaasen kutsuneet, mutta kun syksyllä, ennenkuin talven kolkkous luonnon kuolettaa; kun silloin pimeys peittää vaippaansa koko maan, niin kehottavat nuo ylhäällä vilkkuvat valot meitä luoksensa liihoittelemaan, mutta pimeys ei tahdo sitä. Sentähden luopi yön valta tumman järven tyynelle pinnalle samalta näyttäviä tähtiä, kuin ylhäälläkin on ja koettaa viekoitella ihmisiä niitä tavoittamaan, — mutta luuletkos, että jos ken syvyyteen syöksyisi, sieltä tähdet käsittäisi?"