Siten oli Herran huone sanan varsinaisessa merkityksessä muutettu ryövärien luolaksi. Uusi temppeli, joka pieniruutuisine akkunoineen ja tornittomine kattoineen myöskin enämmän vivahtaa vankilaan, kuin kirkkoon, tehtiin kylän läntiseen päähän ja kiireellä tehtiinkin. Kiireessä unohtui kuitenkin tapuli entiselle paikalleen. Senpätähden onkin nyt kirkon ja sen kellojen väliä puolentoista virstan paikoille, eikä Jumalan palvelus, varsinkaan länsituulella, tulisi vähääkään häirityksi, vaikka kellonsoittaja kesken saarnan läppäämään rupeaisi.
Siihen aikaan, kuin vanha kirkko vielä oli virassa, oli kellotapuli Kaikuis-Taavetin virkahuoneena. Siinä hän, kuten vanhan testamentin aikuinen kaimansakin soitteli ihmisten hartauden herättämiseksi. Taavetti tekikin työtänsä oikein voiman perästä, eikä vain huvin vuoksi, niinkuin nykyajan soittoniekat. Hyvällä omallatunnolla saattoikin hän kehua "oikein tarmon takaa" toimittavansa virkaansa ja virka-aseman puolesta olevansa pitäjään ylhäisin mies, joka maailmassa näkee paljoa laveammalle, kuin moni muu. Tosiaankin oli hänellä tuolta ylhäältä lavea näköala ja korkea asemansa toi hänelle mieleen niin outoja mietteitä. Sieltä näki hän paljo suuria ja pieniä, rumia ja kauniita ihmisiä, näki luonnon juhlapuvussaan ja sen ihmeellisen järjestyksen, joka kaikkialla maailmassa ilmestyy. — Taavetti näki isiensä haudoilla rauhattomasti vilskuvia ihmisiä; hän näki kyynelien kostuttamilta lepokummuilta puhkeavan kauas tuoksuavia kukkasia, näki miten pienet kyynelhelmet uurtivat syviä vakoja leskien ja orpojen kasvoille ja miten ne sitten päiväpaisteessa kimaltelivat, kuni kirkkaimmat timantit.
Toisinaan taas ihmiset kävelivät hautausmaalla iloisesti nauraa hekoittaen, ikäänkuin ei murhetta maailmassa olisikaan. Joskus astuivat ystävykset tuolla alhaalla mitä suloisimmassa sovussa, välistä ne taas tölmivät ja tuustivat toisiaan Herran huoneen portailla, kiiruhtaen istumaan parhaille paikoille kirkossa, ennenkuin ystävät niille ennättäisivät. — Kaikki nuo maan pinnalla häärivät olennot näyttivät katselijasta niin naurettavan pieniltä, niin vähäpätöisiltä, joko ne sitten korskeasti kohottivat päänsä ylös pilviä kohden tahi masentunein mielin loivat alakuloisia silmäyksiä alas maan tomuun, — mutta niinhän ne aina maalliset esineet ylhäältä, lähempää taivasta katsottuina näyttävät.
Silloin tällöin luuli Taavetti kumminkin muutamissa ihmisissä huomaavansa jotakin juhlallista, katoomatonta taivaallisen valon heiastusta, joka ei laisinkaan naurettavalta näyttänyt. Hän ihmetteli kauan, ketä ja mitä ne ihmiset olivat ja keksi, kuin keksikin viimein niiden olevan sulhasia ja morsiamia, jotka saapuivat kahtena eri olentona kirkkoon, mutta tulivat sieltä yhtenä takaisin. Tavallisesti säteili silloin ihanilla toivon kukilla kaunistettu riemu heidän sasupäiltään ja koko maailma toivotteli heille hymyhuulin onnea.
Taavetille itsellensä ei taas hymyillyt kukaan. Kuparikellojen aina avonainen kita näytti irvistelevän hänelle ja niiden paksupäinen kieli oli ainoa, joka onnitteli häntä. Hän oli yksin maailmassa, vieraana vertaistensa seassa. Kummako siis, jos miehelle kerran juolahti mieleen yksinäisyytensä, kummako, jos maailma tuntui hänestä kolkolta, tyhjältä? Sentähden kysäsikin kellonsoittaja itseltään: "miksi minun täytyy olla yksin, vaikka veden kaloillakin sanotaan olevan kumppaninsa?"
Kellot lienevät ainoalla korvallaan kuulleet tuon syvänä huokauksena soittajansa rinnasta puhjenneen kysymyksen, koska ne yhäti siitä lähtien matkivat: "miksi yksin, miksi yksin?" Sitä ne vaikuttivat harvakseen ja hyvin kummallisella äänen korolla, ikäänkuin olisivat tahtoneet saada kysymyksensä aina ytimiin asti tunkeutumaan. Läpättäessä ne vielä venyttivät tuon kiusallisen utelemisensa niin luonnottoman pitkäksi ja valittavaiseksi, että rauha Taavetti-paran rinnasta kokonansa katosi.
Saadakseen tuon kirotun kysymyksen vaikenemaan rupesi Raikunen soittamaan raivoisasti, kuin vimmattu, joksi ihmiset arvelivat hänen tulleen mielenvikaan. Mutta mitäpäs se raivoisa soitto auttoi? Sitä tiheämmin vain kajahti "miksi yksin" Kaikusen korvissa ja ulkona harhaileva tuuli säesti huokauksillaan kysymystä.
Taavetista tuntui sekä soittaessa että muulloinkin siltä, kuin painajainen olisi häntä ahdistanut ja kylän väki rupesi ihmettelemään, mikä ennen niin leikkisän miehen mielen oli lattiaan lyönyt. Kevätkorvalla riutui Kaikunen aivan nähtävästi ja vallan kalpeana, haamumoisena saapui hän eräänä kesäisenä sunnuntaina toimeensa, toivoen vihdoinkin saavansa rauhan ja tuon ilkeän äänen kelloista viimeinkin tau'onneen.
Vapisevin käsin tarttui mies kellon nuoraan. Samalla alottivat soitettavat taas matkia tuota iankaikkista kysymystään. Soittaja tukki korvansa. Turha vaiva! Säälimättä helähteli yhä kysymys "miksi yksin? miksi yksin?" Silloin tunsi Taavetti täytyvänsä tulla hulluksi, jos semmoista elämää kauemmin kestäisi. Hänet valloitti epätoivo. Siinä tilassa päätti hän rohkealla hyppäyksellä syöksyä iankaikkisuuteen, johon painajaisensa ei varmaankaan voisi häntä seurata.
Aamukellot olivat soitetut ja haaveksijan tavoin seisoi soittaja luukkuaukon reunalla, tuolta pyörryttävästä korkeudesta silmäillen allensa. Pitkä, synkkä hauta ammotti siellä, juurikuin valmiina häntä nielemään. Kylmä väristys viilsi miehen selkäpiitä ja hänen polvensa longahtelivat. Hän oli juuri harppaamaisillaan ajasta iäisyyteen, kuin ukko provastin kärryjen rattaat jyrähtivät hautausmaan portilla. Velvollisuuden tunto pakotti Taavetin astumaan askeleen tapulin sisä-, eikä ulkopuolelle ja papinkello helähti aivan oikeaan aikaan, silloin kuin provasti "jalkansa sisään pisti", niinkuin hän tahtoikin ja oli kellonsoittajalle määrännyt.