"Nyt eivät ainakaan voi sanoa minun kesken työni pois lähteneen", mutisi Taavetti ja kauas kierieli tyynenä aamuna äänilaineet, kutsuen kansaa kohottamaan kiitosta ja rukousta Kaikkivaltiaan istuimen eteen.
Saarnan aikana nojautui murheellinen mies luukunpieltä vastaan surullisesti katsellen kaunista maailmaa, jolle hän Jumalanpalveluksen loputtua oli päättänyt sanoa ikuiset jäähyväiset. Silloin tunkeutuivat hänen korviinsa saarnamiehen sanat: "ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla —". Kuuntelija hörpisti korviaan, mutta ei enää kuullut muuta, kuin: — "hänelle avun, joka hänen tykönänsä oleman pitää".
Taavetti alkoi aprikoida, olisiko maailmassa olemassa jotain hänellekin sopivaa apua ja kuka se olisi?
"Epäilemättä joku nainen", virkkoi hän itsekseen, "mutta ovathan naiset tähän maailman aikaan niin viisaita, jotta halveksivat köyhää kellonsoittajaa. Eikähän tuo juuri ihme olekaan; enhän minä voisi puolisoani pukea, kuin sarkaan ja ruojuihin, kun muiden eukot ylvästelevät verassa ja venäjän-nahka kengissä."
Pääsky lentää sivautti Taavetin silmien editse. Hän seurasi sitä silmillään ja keksi kirkon portailla naisolennon, jota ei ainakaan koreuden hiltikka näkynyt haittaavan. Se oli nuori, hinteläinen tyttö ja pureksi siinä karkeata kauraleipää. Tytöllä oli ruojukengät jalassa, hänen sarkainen hameensa oli jo nukkavieru ja kostolin kyynäspäissä näkyi isot paikat. Taavetinkaan mielestä ei hän juuri kaunis ollut. Punertavan tukkansa ja kesakoisen ihonsa takia olisi tyttöä melkein voinut sanoa rumaksikin, jollei hänen ystävälliset, syvät sinisilmänsä olisi senlaista arvostelua vääräksi tehneet ja jollei hänen vartalonsa olisi ollut viehättävän solakka.
Kellonsoittaja tunsi tytön. Se oli Suosilmän ontuvan Matin ainoa perillinen. Taavetin kävi sääliksi tuo hento tyttöparka, joka nähtävästi oli niin kaino, ett'ei rohennut kirkkoonkaan sisälle mennä; istui vain siinä portailla, tyytyen siihen vähään, mitä sinne kuuli.
Ikäänkuin vastaukseksi äskeiseen kysymykseensä, kuka hänelle olisi sopiva avuksi, huudahti kellonsoittaja ääneen "Puna-Marjetta!"
Tyttö säpsähti ja katseli kummastellen ympärilleen.
"Marjetta!" huusi Taavetti kovemmin. Nyt tähyeli tyttö ylöspäin kuitenkaan keksimättä nimeltä kutsujaansa. Kellonsoittaja huusi vielä kerran kovemmalla äänellä ja lisäsi: "tule tänne ylös, jott'en tarvitse keuhkojani pilalle huutaa; tule tänne ylös, minulla olisi sinulle pikkuisen asiaa."
Empimättä totteli Marjetta häntä, kuten köyhä ainakin ylhäisen käskyä ja suurella vaivalla kapusi hän jyrkkiä tapulin portaita ylös. Sillä välin mietti Taavetti vakavasti tilaansa ja tuumaili mielessään, millä tavoin olisi paras ilmoittaa asiansa tytölle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt puheensa alkuakaan oikein selville saada, kuin tytön pää jo pilkisti aukosta.