Hiukan hämillään rykäsi Kaikunen ja kunnioituksensa osotteeksi kohotti hän hieman lakkiaan, samalla sipaisten kädellä hiuksiaan ja lausui: "siinäkö sinä jo oletkin?"
"Tässä," vastasi tyttö viattomasti kysyjää silmäillen, "mutta kyllä tänne oli kiipeämistäkin."
"Onhan sitä ja se on vaikeaa, kuin onnen tikkaiden astuminen," myönsi
Taavetti.
"Niin oikein se hengästyttää," sanoi Marjetta.
Sitten seurasi hetkisen kestävä kiusallinen äänettömyys, sillä niinkuin sanottu, ei Taavetti ennättänyt puhettansa valmiiksi harkita, ennenkuin tytön tulo keskeytti hänen ajatustensa juoksun. Viimein hän kuitenkin rohkasi mielensä ja ilman esipuheitta ryhtyi asiaansa käsiksi.
"Minä olen aivan yksin," sanoi kellonsoittaja ryäistyänsä.
"Niinpä näyt olevan," tiesi tyttö vastaukseksi.
"Vainpa muulloinkin," selitti Taavetti.
"Pyydä sitten joku avuksesi toiseen kelloon," neuvoi Marjetta häntä ystävällisesti.
"Enhän minä nyt sitä tarkoita, vaan minä olen e—e—eukotta — ihan yksin," sammalsi toinen pitkäveteisesti ja pyyhki tuskan hikeä otsaltansa.