"Eukotta elämä ikävä, kuollutta on kultaisetta," vastasi tyttö veitikkamaisesti.
"Ja sinäkin olet yksin," arveli kellonsoittaja.
"Yksin olen," sanoi tyttö kierrellen, "isä jäi kotiin, kun hänen on niin vaikea käydä jalkaisin."
"Ei, vaanpa miehettä, tarkoitan minä," täydensi Taavetti puhettansa, "Ja minulle juolahti tässä mieleen, että eikös se sinusta kävisi laatuun, jos meistä niinkuin tuota pari tulisi?"
Nyt oli Marjettan vuoro ryäistä ja sepä olikin ainoa vastaus, minkä hän suustaan sai seistessään siinä Taavetin edessä. Mielihyvällä katseli kellonsoittaja hetkisen tuota hiusmartoansa myöten punastuvaa tyttöä, joka yhä vaieten näpelöi huivinsa nurkia.
Viimein katkasi hän vaitiolon kysyen: "mitäs arvelet siitä? Eikös se sinustakin kävisi laatuun?"
"Miksipäs ei," sai tyttö vihdoinkin sanotuksi ja kiireimmän mukaan lähti palausmatkallensa.
"Hyvä; minä sitten tulen tän'iltana isällesi asiasta puhumaan," lausui
Taavetti iloisesti.
"Tule vain," kuului portailta Marjetan kuiskuttava ääni, "mutta älä hisahda siitä niin kristisielulle."
Kevein askelin riensi tyttö alas ja ihmekö se olikaan, sillä nythän hän tiesi hänkin voivansa miellyttää miestä, vaikka häntä Puna-Marjetaksi sätittiin — "ja millaista miestä sitten?" tuumaili hän puoli ääneen. — "Niin uljasta, niin rotevaa, niin reipasta, jotta senhän ottaisi, vaikka ken".