Taavetti hisahti kuitenkin asiasta kaikkein kristillisimmälle sielulle,
jonka hän tunsi, nimittäin Lampelan isännälle. Mielellään suostui
Lampelainen rupemaan puhemieheksi ja lähti sitten Taavetin kanssa
Suosilmän mökkiin. Siellä piti puhemies Matille pitkät puheet Tobiaasta,
Isaakista ja muista raamatullisista kosijoista, joilla hän taivutti
Matin mielen suostumaan "nuorien puuhiin", kuten hän itse sanoi.
Toimitus päätettiin Herran siunauksella ja niin oli Taavetti kihloissa.
Lampelaisen ja Taavetin Suosilmällä käynnin johdosta joutui heti monen ämmän kieli liikkeelle. Maalarin Maija, joka kaikki seudussa tapahtuvat kihlaukset luki omaksi ansiokseen, ei sanonut uskovansa "koko historiaa, kun ei Taavetti enämpi, kuin Marjettakaan ole minulle siitä virkkanut mitään." — Vasta seuraavana sunnuntaina täytyi Maijankin myöntää huhussa olevan hiukkasen perää, kun pappi saarnastuolista sitä seurakunnalle kertoi. "Mutta," lausui Maija, "katsokoot itseänsä, ja syyttäkööt itseänsä, jos huonosti käy, niinkuin tietysti käypikin — syyttäkööt vain itseänsä, sillä, niinkuin sanottu, ei minulla ole mitään osaa koko hommassa."
Kuitenkin koetti Maija seuraavain neljän viikon kuluessa ottaa asiaan kaikin voimin osaa. Tuontuostakin pistäytyi hän Suosilmän mökissä Marjetan luona vakuuttelemassa, "ettei Taavetilta mustat kengät ensinkään kuosilliset syntyneet, vaikka hän on olevinaan suutarikin. — Kaikkipa tässä," lisäsi hän "mestareiksi rupeaisivatkin, hui, hai!" — Taavetille kertoi Maija taas Marjetan kivuloisuudesta, laiskuudesta ynnä muuta semmoista, mutta huolimatta kaikesta siitä menivät Marjetta ja Taavetti eräänä sunnuntaina kahtena eri olentona kirkkoon ja tulivat sieltä yhtenä takaisin.
Toinen ääni oli Taavetin kihlausaikana tullut kirkonkelloihin. Nyt ne soivat: "miksipäs ei, miksipäs ei" ja tuulikin ulkona kuiskaili nyt; "laatuun käy," mutta Taavetilla ei enää ollut paljoa aikaa niitä kuunnella, vaan hänellä oli muuta miettimistä. Hänen täytyi näet hankkia vaimollensa vakinainen tyyssija, sillä hän käsitti varsin hyvin, ett'ei perheellisen miehen enää sopinut Jerusalemilaisen virkaveljensä, ukko Ahasveruksen, tavoin kylästä kylään, talosta taloon kierrellä, niinkuin hän ennen oli tehnyt.
Pitkien aprikoimisien perästä valitsi kellonsoittaja kontinsijakseen Lampelan vanhan nauriskuopan, joka oli mäen syrjässä lähellä maantietä. "Luultavasti luuli hän tarpeellisen tasapainon vuoksi pitävänsä arkipäivät asuksia maan alla, kun sunnuntait ja juhlat täytyy viettää ylhäällä, tuolla huimaavassa korkeudessa lähellä taivaan pilviä," oli Sormulan herra nauraen lausunut Taavetin asunnosta kuultuaan.
Asianomaisten luvalla suurennettiin siis kuoppa. Seiniksi pantiin pölkyn päitä, maan rajaan laitettiin pienonen akkuna ja ovensuuhun ladottiin aimo kiuas. Kuopan yli asetettiin orsia, niiden päälle lautoja ja kaikkein ylimmä turpeita, joita paikoillaan pitämään pantiin moniaita vierinkiviä. Sitten pistettiin vielä ontoksi lahonnut pärepölkky kiukaan kohdalle savutorveksi ja niin oli asunto valmis.
Tuota kotia ei outo päältä nähden olisi osannut ihmisasunnoksi arvata, vaan pitänyt jonakin mäyrän tai ketun luolana, jos ei savutorvesta tuontuostakin tuprahteleva savu olisi osottanut, ett'eivät metsäläiset siinä asustelleet. Huoneen — jos suutari-kellonsoittajan asuntoa oikeita huoneita loukkaamatta voinee siksi sanoa — huoneen sisustuskin oli ulkopuolen mukainen, siis jotensakin yksinkertainen. Rahi, pienoinen lavitsan ja pöydän välillä oleva kappale, kaksi pyttyä, nahkojen lioitussoikko, tuohikopsa, kaksi vasua, pari puulusikoita, pahkakuppi, pieni pata ja rautainen pärerahko, jonka Puna-Marjetta oli myötäjäisikseen saanut — kas siinä oli perunkirjoituskirjojen mukaan kaikki huonekalut eli "*supellectilia*," niinkuin komsarjus Rytkén-vainaja on kirjoittanut. Jakokirjassa, jota tärkeänä historiallisena todistuskappaleena kirkon arkistossa yhä säilytetään, on kyllä huonekaluiksi luettu: polvihihna, veitset, nyrhikirves, lestipussi ja kiukaan vieressä olevat kylpylauteet, mutta se on arvatenkin erehdys, sillä ainoastaan viimemainituita käytettiin huonekalun verosta, nimittäin sänkynä. Erikoisomaisuutena, jota ei miehen veloista olisi saanut myödä, oli Marjetalla äitivainajaltansa perimä päivännäkemätön, jolla pienestä maksusta paranneltiin kylän lapsista maahista, savipuoleisia, lautumia ja ruohtumia.
Rauhallisesti vietti nuori parikunta päivänsä tuossa asunnossa alhaisessa, matalaisessa majassa. Marjetan omien sanojen mukaan oli heillä elämä kuin "taivaan pankolla," sillä he olivat onnellisemmat ja rikkaammatkin kuin moni kruunattu pää — he olivat tyytyväiset. — Kyläläiset nimittivät Taavetin asuntoa "hönniksi," eivätkä usein käynnillään häirinneet hönniläisten hiljaista elämää — kukapas olisi kehdannut kömpiä hönniin, jolle ei kannattanut edes mökin nimeä antaa. Vielä harvemmin kutsuttiin sinne vieraita. Melkein poikkeuksena tavallisista oloista sopii siis pitää sitä, kun Taavetti eräänä lauantai-iltana oikein pyytämällä pyysi Haapalan vanhan Sussun "menemään Marjetalle ratoksi" niin kauaksi, kuin hän itse pistäysi pyhään soittamassa. — Se tapahtui seuraavana syksynä häiden jälkeen.
II.
— — — — — — — — — — — — —