Poika se oli ja huusi tähän maailmaan tullessaan niin ettei mointa oltu ennen kuultu. Sussun kanssa häntä vastaan ottamaan tulleet kylän eukot pelkäsivätkin kuopan katon mokoman porun tähden sisään putoavan. Lampelan Liisa sanoikin sen vuoksi, asetellessaan hevoislänkiä pojan kaulaan: "kylläpäs sillä on ääntä ja keuhkoja, vaikka ei tuo kovin kummalta muutoin näytä".
Maalarin Maija lisäsi: "Jos ei vanhat merkit petä, niin tulee siitä pojasta jotain erinomaista, sillä en minä vielä tässä maailmassa ole kenenkään kuullut noin hirveästi rinkuvan hevoisonnea hänelle annettaessa."
"Tulee, tulee varmaan, jos ei vain luomiaan näe — eikä näekään, kun nystyräluomi on niskakuopassa," tuumaili Haapalan Sussu lasta käännellen ja tarkastellen.
"Minä olen paljon maailmaa nähnyt ja sen minä sanon, jott'ei se poika kellonsoittajana kuole, niinkuin ukkonsa ja isänsä ovat tehneet," sanoi päättävästi maalarin Maija, joka oli olevinaan viisaampi muita ja tunkeutui joka asiaan.
"Mitä sanot?" kysäsi Lampelan Liisa "vielähän hänen isänsä elää, tiedän minä."
"Eläköönpä jos," vastasi Maija kohottaen olkapäitään, "mutta kellonsoittajanahan se kuitenkin kuolee." Kääntyen lapseen alkoi hän säälitellä sitä: "paha oli poikaparka, ett'et malttanut odottaa, kunnes isäsi olisi ennättänyt pyhään soittaa; silloin sinusta varmaan olisi tullut suuri herra, niinkuin Martikais-vainajasta Haamanin hovissa, josta Esterin kirjassa kerrotaan."
"Ehkäpä tulee vieläkin", puuttui Sussu puheesen, "sillä nystyräluoma niskakuopassa on hyvän merkki, sanoi äitikallas, joka oli paras paapo koko pitäjäässä".
"Saattaa tulla, saattaa tulla," myönsi maalarin Maija, "mutta parempi olisi ollut, jos olisi soittaa ehditty, silloin se ehkä olisi papiksikin päässyt, niinkuin minun isäni ukkovaari on ollut ennen Punnus-kuninkaan sotia käydessä, jonka seikan tekin lienette kuulleet?"
"Kyllä sen aina saa sinulta kuulla," mutisi Lampelan Liisa, mutta Maija ei ollut hänen puhettaan huomaavinansakaan.
Hymyillen kuunteli onnellinen äiti eukkojen puhetta ja kuvaili mielessään pojasta varsinkin lukkarin tulevan. Sekin oli jo hänen mielestään jotakin erinomaista. Silloin koko seurakunta kirkkomäellä osottaisi häntä ja sanoisi: "tuossa menee lukkarin muorin anoppi kirkkoon," — eukkoparka näet luuli kaikkein lukkarien pitävän olla vaimonsa tahdon täyttäjiä eli akkavaltoja. — "Kirkossa istuisi hän sitten poikansa vieressä lukkarin penkissä; koko seurakunnan täytyisi seurata hänen poikansa laulua; hänen poikansa se messussa saisi itse provastiakin sinutella; hänen poikansa se saarnan loputtua seisoisi papin takana pöntössä; hänen pojallensa pitäisi itse rikkaan Sormulaisenkin kappoja maksaa ja hänen poikansa se joutessaan ajaisi käräjissä ihmisten asioita, aivan niinkuin muutkin lukkarit." Niin ajatteli nuori äiti, mutta ei hän mietteistään toisille mitään virkkanut.