Muilla ihmisillä oli siihen sijaan paljo puhumista. Jotkut olivat Jerikon katoamispäivän iltana kuulleet ihmeellistä huminaa ilmassa, muutamat taas olivat nähneet jotakin mustaa kiitävän päin peripohjoista, juuri tunturivuorta kohden ja maalarin Maija sanoi selvästi huomanneensa lapsen itkua pilvissä, "niinkuin taivaan vuohi olisi siellä mäkättänyt".
Tietysti ei ainoastaan kadonnut poika, vaan Karja-Annikin oli kansan hampaissa. "Hän kuului kironneen lapsiparkaa", vakuutti maalarin Maija Sormulan isäntä-rengille Laurille, jonka hän arveli iskeneen silmänsä Anniin. Karja-Annia tuomittiin nyt ankarasti kaikkialla ja vaihdokas oli katoamisellaan muuttunut kaikkien lemmikiksi. Omatuntonsa tuomitsi Annia kuitenkin kaikista enimmän, eikä hänen tilansa loppuviikolla suinkaan kadehdittava ollut. Hän oli lakkaamattomassa sielun tuskassa, joka ei hetkeksikään päässyt lauhtumaan, kun Sikke-muori ihmeteltävällä itsepintaisuudella osasi puheen aina vaihdokkaasen johtaa; vaikka ei hän sitä tyttöä kiusatakseen tehnyt.
Kerrankin, kun Anni surunsa lievitykseksi selaeli virsikirjaa, alkoi muori kertoa: "tuosta kirjasta muistan sen kirjain paljouden, joka pappilassa on. Näinköhän yksi ihminen ennättänee eläessään läpi lukea kaikki, kun niitä on niin tuhottoman paljo suuria ja pieniä? Paksuimmat kaikista kuitenkin ovat kirkon kirjat ja tietäähän sen, kun niissä on kaikkien ihmisten nimet ylhäällä, aivan Aatamista asti. Niissä on toinenkin isä poikinensa, suurensa pienensä, mustansa valkeansa ihan koko pitäjäs ja onpa joskus olemattomiakin. Niissä se on senkin kadonneen pojan nimi. Siitä juontuu mieleeni, että oikeassa se oli se Haapalan vanha Sussu-vainaja, oli kuin olikin ja nyt rietas on korjannut kynsiinsä koko pojan ja niinhän se on olevakin".
"Minkätähden se on niin oleva?" kysäsi Anni uteliaasti.
"Sentähden näethän", toimitti Sikke-muori "sentähden, että Sussu kiisti kiven kovaan Kaikusen pojan olevan vaihdokkaan; hän, vainaja näet, tarinoi minulle kaikki, mitä itse tiesi, kun oltiin niin hyvät ruukut, — levätköön hän rauhassa, lepo kuolleille, rauha eläville, lepo kuolleille, rauha eläville".
"Miksikäs se poika sitten vaihdokas olisi?" kysäsi Tiina.
"Siksi kun hän muka on vaihdettu; tietysti siksi, eikä miksikään muuksi", selitti Sikke-muori, "ja saattaahan se niin ollakin. Eihän sillä pojalla ollut edes oikean ihmisen nimikään, vaan joku semmoinen kummallinen sanan poksaus, ett'ei se ollut nimi eikä mikään.
Sormulan rouva vain nauroi koko jutulle, mutta mitähän rouva olisi virkkanut, jos olisi viime talvena ollut kylänluvussa Honkalan isossa pirtissä". Sikke-muori keskeytti äkkiä puheensa ja kysäsi Annilta: "tiedätkö sinä, minkätähden herrasväki ei milloinkaan käy kylänluvussa, eikä juuri kirkossakaan?"
Anni ei tiennyt, eikä luullut sen seikan itseään liikuttavankaan.
"Eipä sillä, jotta se minuakaan liikuttaisi", sanoi Sikke-muori, "vaan minä arvelin vain, jotta ei kolmas käsky kuulunekaan muihin, kuin talonpoikiin; mutta samahan se meille on, kunhan jokaisella tulisi itsestään huoli pidetyksi, ett'ei vihollinen saisi sielua niellä. Kyllä sillä vihollisella onkin maailmassa suuri valta ja monta kolttosta se tekee oppineillekin, mitä sitten meille tuhmille. Lukkari näytti meille siellä kylänluvussa kirkon kirjoista minkä kepposen vihollinen oli tehnyt niinkin hurskaalle miehelle, kuin vanha Matti-pappi oli. Kun Matti-pappi oli ruvennut kirjoihinsa Kaikusen pojan nimeä panemaan, oli paha sen paikalla vereksi muuttanut. Pappi oli siunannut — ja se mies vasta osasi siunata, jos kirotakin, osasi se. Kun toisinaan juhlan kunniaksi messuta kajauttikin, niin karsta kirkon laesta tippui, mutta se olikin toinen mies, kuin nämä nykyiset papit. Jo näköjäänkin se oli julma mies ja entäs se ääni sitten! Äänensä tauttahan se tänne omalle leivälle pääsikin, mutta oli sillä toki vastinekin. Tuolla lukkari-rahjuksella näet oli nuorempana ollessaan kerrassaan hirveä kulkku. Kun ne Matti-papin kanssa yhdessä vonkasivat, niin oikein se korvia särki, mutta mennyt on jo nyt lukkarinkin ääni, mennyt on. Ei se nyt enää jaksa nuottiakaan niin koreasti kiekauttaa, kuin ennen, laulaa ällöttää vain yhtä ääntä, kuin emälammas. Kohta se mahtaa jo kupertua koko ukko, mutta toista oli ennen; silloin se rillitteli, kuin hyvä tiuku."