"Kyllä minä uskon vanhan keinon auttavan kadonnutta löytämään ja sen vuoksi lähdinkin etsimään, muutoin en olisi paikalta hievahtanut", vakuutti Pekka.
Muori, joka ei vävynsä tarkoitusta oikein tajunnut, selitti: "no sitten ei poika varmaankaan ole metsässä, sillä jos kerran uskotaan, niin ei itse piessakaan jaksa kadonnutta metsäpeitossa pitää; on sitä toki siksi sanalla voimaa". Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "ei se voi olla metsässä, vaan joko vetehinen tahi tuuliainen on sen korjannut, enkä minäkään niille mitään voi. Parasta onkin heittää kaikki Herran huomaan ja ruveta levolle — minäkin olen yösydämen saanut valvoen viettää". Muori köllähti kolpitsalle uunin viereen ja vaipui heti sikeään uneen.
Annin mielen haikeutta oli hakumiesten tyhjin toimin palaaminen yhä
lisännyt. Hänen tuskansa muuttui aivan sietämättömäksi, jonka tähden
Tiina alkoi akkiloida: "jos kadotuksessa vaan on niin vaikea, kuin
Annilla nyt, niin ei siellä tule toimeen tuntiakaan".
"Älä sotke semmoisia seikkoja loruihisi", muistutti Pekka ankarasti, "eikö siinä jo ole kylliksi, kun muori sotkee pakanuutta puhtaasen oppiin, vai rupeatko sinäkin vielä —"
"Äläkä sinä", sanoi Tiina, "äläkä sinä tyhjästä kiivastu; enhän minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, vaikka eihän tuo taitanut ihan oikeinkaan olla". Hetkisen kuluttua sanoi hän: "millä tuon tytön nyt saa rauhoittumaan? Katsos miten se ulkona kävellä huuppaastaa, eikä saa sijojaan missään; ei ole hauska tyttöparalla".
Pekka kutsui Annin sisään ja lupasi iltasella viedä kirkonkylään, nimismiehelle, sanan pojan katoamisesta, joll'ei hän siihen mentäessä kotiin palajaisi. Sen lupauksensa sai Pekka täyttääkin. Nimismies pani kapulan kylille kiertämään ja seuraavana päivänä pidettiin metsässä susivoudin johdolla iso ihmisjahti. Tavallansa onnistuikin se, sillä kokonainen susiperhe saatiin päiviltä pois, "mutta Jerikosta ei nähty vilahdustakaan", selitti susivouti Annille. "Muutoin arvelen minä", sanoi hän vielä, "että sudet ovat pistäneet pojan poskeensa".
"Jumala varjelkoon!" huudahti Anni.
"No, jos eivät olekaan, niin kyllä hän nyt jo on siellä, jossa ei kuu kuule, eikä päivä näe, vaan eihän se ole sinun syysi", lohdutteli tuo säälimätön ruununmies tyttöä.
Etsijöiden kautta levisi tieto Kaikusen pojan katoamisesta ympäri pitäjään ja toinen toistaan kummempia juttuja kerrottiin siitä. Kissa-Kerttu näytti kaikkein vähimmän asiasta välittävän, sanoihan vaan: "tietäähän sen, pahalla on paha palkka ja nytpähän lienee siitäkin elätettävästä viimeinkin päästy ja Risto pannaan Sormulaan paimeneksi".
"Mutta ei", sanoi Risto, "lempo lähtekään karjan perässä juoksentelemaan, vaan en minä", ja siihen se homma raukesi.