"Eihän vain", rähähti muori, "ikäänkuin tuota jo ei olisi nähty! Mitenkäs kävi Honkalan kellokkaalle toissa syksynä! Emäntä sitä äkäpäissään lypsäessään — se on semmoinen kärähkä koko Leena, vaikka on lautamiehen tytär — niin, emäntä äkäpäissään kirosi sitä ja äläst' olla, lehmä alkaa piipertää pöheikköön. Sitä etsittiin sitten kotveroinen, mut' mitäs tyhjästä apua. Viimein haettiin minut Honkalaan ja minä päästin Perjakan metsäpeitosta. Kohta alkoi se ynyä aidan takana ja kun kotiin tuotiin oli sillä iso kirveen haava kylessä udarten yläpuolella. Sitten vasta muisti isäntä etsimismatkallansa, siellä aidan takana, hotaisseensa kirveellään muuanta koivunkantoa, jota hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt — eikös kellokas siinäkään ollut muutettu ja kuitenkin sanot sinä, jott'ei ihmistä voi muuksi muuttaa?"
Pekka ei vastannut mitään, vaan lähti Tiinoinensa etsimismatkalleen. Vanhus itsekin pistihe pihalle ja teki taaskin taikatempun päästääkseen poikaa metsäpeitosta. Hän otti kaksi leppäistä kalikkaa, asetti ne kesannolle ristiin, pani pyöreän rapakiven niiden väliin ja viimeksi vieretti läheisestä rauniosta jommoisenkin kivenjukuran tuon koneensa päälle ja väliin töpehtien jupisi:
"Rutista ruman sydäntä,
Pakota pahan kereä,
Jott'on inho itsellensä,
Vaiva kova vaimollekin;
Kutistaa minunkin sydäntä,
Pakottavi pernoani,
Kun on lapsen lainannunna,
Piilohonsa peittänynnä.
Metsähinen mies utala,
Havuhapsi haltijainen!
Kun et laske lasta irti
Päästä pientä kyyretyistä,
Otsolla sinut revitän
Kaivelutan karhullani.
Kun ei otso uskaltane
Karhu kaunis päälle käyne,
Laulan ruton ruoskimahan,
Tuonen taudin tappamahan.
Kun ei tuoni uskaltane,
Mana mahtane mitänä;
Tiedän taaton taivahissa,
Kaikkivoivan pilven päällä,
Jok' ei säiky saatanoita,
Pelkeä pahintakana;
Hänet pyydän pieksämähän,
Sullomahan sortamahan.
Haltijat havuisen linnan,
Metsän poikaset punakat!
Laskekaatte lapsueni,
Päästäkäätte pienoiseni,
Jott'en luusi Luojoani,
Puista pitkäisen iseä,
Puhumahan puolestani,
Sivullani sotimahan,
Vasten teitä vaivaisia,
Heittiöitä haltijoita;
Hänell' on kuntoa kosolta,
Viljahkolta voimiakin. —
Auta Ukko onnetonta,
Korjoa kujertavaista,
Vaali sinä vaimon lasta,
Etenkin imehmolaista,
Kun oot imehnon sukua,
Heimoa hyväntöläistä:
Taivottaren taatto vanha,
Laji-isä luonnotarten!
Katso kaikki ilman suunnat,
Silmeä sinisaloja,
Laita lapseni kotia,
Pienoinen piharikoille,
Metsähiiden huimenista,
Kourista kanervaparran!"
Tuon kaiken toimitettuansa palasi Sikke-muori tyytyväisenä takaisin mökkiin. Siellä hän parhaan taitonsa mukaan lohdutti vetistelevää Annia, vakuuttaen: "kyllä poika nyt kohta löytyy, jos hän vain metsässä on". Paljoa lohdutusta ei muorin sanat kuitenkaan näkyneet tytölle tuottavan, koska hän ei enää lähtenyt vuoteelleen, katseli vain milloin millekin suunnalle, sillä hän oli kuulevinansa odotettujen askelia jos jostakin päin. Eipä Sikke-muorikaan saanut unta silmäänsä ja jutteli sen vuoksi yhtä ja toista Annille koko yön lopun. Päivän kirkas kehrä oli jo ehtinyt parin korennon korkeudelle taivaan rannasta, ennenkuin Tiina ja Pekka saapuivat kotiin. He olivat juoksennelleet metsässä aivan väsyksiin asti ja Tiinan ääni oli sorroksissa alituisesta huhuilemisesta.
"Eikö se pojan pahuus ole vieläkään palannut?" kysäsi Pekka kiukkuisena turhasta hakemisestaan.
"Ei, ettekös tekään häntä sitten löytäneet?" tiedusti Sikke-muori ihmetellen.
"Vielä mitä", vastasi Tiina, "ei se metsässä ole. Koko metsän juoksentelimme ristiin rastiin ja siellähän vasta maailmoita oli — oikein jalkoja pakottaa".
"Ei sitä metsässä kuulu, hornaanko lienee juossut koko otus", sanoi
Pekka haukotellen, luki siunauksen ja heittihe tilalleen.
"Senhän siitä saa, kun ei usko vanhojen keinojen auttavan", sanoi
Sikke-muori ähitellen vävyllensä.