"Mato musta maan alainen,
Toukka tuonen karvallinen;
Jospa nostat nokkoasi,
Häilähdytät hänteäsi,
Tungen sun tuohuksen tulehen.
Panen papin valkeahan,
Jos tulet tuville näille,
Matelet mataramaille;
Pistän pihtihin isäsi,
Pulikkahan emosipuolen. —
Pistänet minun lihoa,
Vunukoita vaimon vanhan;
Tapan silma (sinut)taioillani,
Pakahdutan pulmillani. —
Purret minun karjojani,
Maidon tuojia mokoma,
Käytän sun kärytulessa,
Aalloissa Aluejärven;
Kun et tuostana totelle,
Vääjänne väheäkänä,
Vien sun viime taivosehen
Ukon tulihin tuherran.
Pysy mato poikempana
Kulon alla kurja lintu,
Pure puita pökkelöitä,
Rauskuta Raunio-kiviä,
Älä meitä, älä muita,
Eikä meidän maitosuita; —
Tunge pääsi turpehesen,
Mene mättähän sisälle,
Siellähän sinun majasi,
Asuntosi ankeloinen. —
Tiedän sykkä synnyntäsi,
Maan on kammo kasvantasi,
Oot sä suusta Syöjättären,
Hiiden kuolasta kotoisin,
Siksi pala pihtinesi,
Hiserry häjy-niminen."
"Voi anoppiparka", lausui Pekka nauruansa pidättäen, "ei ne nuo temput nyt enää mitään auta, niiden aika on ollut ja mennyt".
"Sepähän nähtäneen", tuumaili muori, keräillen Jerikon tuomia tavaroita ja ihmetellen, miten tottelevainen, toimekas ja kiltti lapsi tuo uusi paimen oli.
"Kiltti? Kyllä onkin koko kiltti", matki Karja-Anni, "hilaa metsästä kaikenlaista roskaa ihmisten peloksi — ja mihin lienee nyt vielä juossutkaan. Jäähdyttää puuronsakin pilalle ja nälkähän sillä raukalla varmaankin jo on, kun on koko pitkän päivän saanut karjan kanssa kulkea. Oikein käy säälikseni poika parka etenkin, kun hän näyttää kivuloiselta ja äitinsä kuului niin pahasti pitävän häntä."
Silloin Karja-Anni oli saanut Viikunan lypsetyksi ja melkein kyynelsilmin hän nyt kelkkeällä äänellänsä huutaa huhautti: "Jerikooo! Jeriko hoi! Puurosi jäähtyy; tule pooois, puurosi jäähtyy!" — Semmoinen oikea Huhtikuun päivä on naisen sydän, — myrskyä ja päiväpaistetta!
V.
Hyväksikin sai paimenpojan iltaruoka jäähtyä, vaikka Karja-Anni vähän väliä huuteli häntä sitä nauttimaan. Koko karja oli jo lypsetty, maitohinkit kannetut aittaan ja lehmät vietiin aidoitettuun hakaan yösyöntiin, mutta poikaa ei alkanut kuulua kotiin. Tuon tuostakin pistelehti Anni, iltaisen syötyään, makuuaitasta ulos katsomaan eikö paimenta näkyisi. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin kesannolta kohoavan hienon savupatsaan, joka haihtui kuulakalle taivaalle. Joitakuita hyttyisparvia survoi tyynessä ilmassa, ikäänkuin olisivat ne iloinneet Annin levottomuudelle, eikä lätäkössä kurnuttavan suokonnan äänikään juuri rauhoittavalta kuulunut. Ainoastaan silloin tällöin helähti metsässä jonkun yksinäisen lahorastaan uninen sävel kehottaen ihmistäkin unhottamaan päivän huolet, mutta Anni ei niitä voinut unhottaa. Päinvastoin kasvoi hänen rauhattomuutensa kasvamistaan, sillä hänellä oli jonkunmoinen hämärä tunto Jerikon johonkin onnettomuuteen joutuneen ja hän oli siihen syypää.
Puolenyön aikaan meni Anni pirttiin. Hän herätti Pekan sikeimmästä unestaan ja silmät vesikiehteissä pyysi hartaasti, että Pekka lähtisi karkulaista etsimään. Pekka lupasikin mielellään lähteä ja ottaa Tiinan toverikseen.
Sikke-muorikin oli kesken uniansa herännyt ja sanoi pelkäävänsä pojan olevan metsäpeitossa. "Mutta jos onkin," sanoi hän, "niin kyllähän sen sieltä löytää, jos ei ennen, niin kolmantena päivänä, mutta mitäs sitten, jos haltija on hänet kiveksi tahi muuksi muuttanut; sitten on löytäminen harmaampaakin?"
"Älkää joutavia lörpötelkö", sanoi Pekka pukeutuessaan, "eihän ihmistä voi muuksi muuttaa".