VI.
Tietämättömänä kaikesta siitä tuskasta ja melusta, jonka hän katoamisellaan oli matkaan saattanut, pakeni Jeriko, kylmän kylvyn saatuansa, alussa itsekään ajattelematta, mihin hän menisi. Eipä hän edes tiennyt, minkä vuoksikaan hän pakosalle lähti; se tuntui vain hänestä selvälle, että taaskin oli yksi toivo rauennut tyhjiin, toivo paremmista ajoista ja paremmasta kohtelusta, — ja tuo tunne oli katkera. Hän ei tiennyt rikkoneensa mitään ketään vastaan ja kuitenkin koettivat kaikki kiusata häntä.
"Oi, kuin edes äiti olisi sanomassa mitä tehdä", huokasi poika ja kyyneleet pihahtivat esiin! Hänestä oli, kuin olisi joku ajanut häntä takaa ja yhä eteenpäin juoksi poika juoksemistaan puiden, kivien ja pensaiden välitse, pitämättä lukua jalkojansa pistelevistä risuista ja oksista. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tuntui takaa-ajaja pääsevän ja yhä hitaammin sujui pojan juoksu. Viimein vaipui hän aivan väsyneenä eräälle kallionkielelle jaksamatta enää liikahduttaa jäsentänsäkään ja ummessa silmin, rukoilevan asennossa, odotti siinä takaa-ajajaansa.
Ei kuulunut muuta, kuin pojan oma tuhuttaminen ja hänen sydämensä ankara tykytys. Tuokion kuluttua tohti pakolainen avata silmänsä. Ei näkynyt ketään. Tuon jyrkän kallion alla päilyi syvä, sinertävä järvi ihan ihmissilmän tavoin kuvastaen läheisiä esineitä tyyneen pintaansa. Näköpiirin reunan alle painuva kesäinen aurinko koristi kulta- ja purppurareunuksilla läntisellä taivaalla välkkyvät pilvet, joiden kuvat veden kalvossa näyttivät hiljaksensa liikkuvan.
Koko veden selkä näytti huoletonna lepäävältä immeltä, jonka terveydestä hohtaviin kasvoihin eivät elämän myrskyt vielä ole vakojansa ehtineet piirrellä, eikä turhaan haihtuneet toiveet ole ennättäneet mitään kalseutta näkyviin jättää. Hymy-huulin levähtää neitonen silloin ja iloisena herää taas täysin siemauksin hengittämään elämän kevään tuoksuista ilmaa aavistamatta, mihin kärsimyksiin vielä kerran nuo, uinuvien kalojen tavoin, hänen sydämmensä pohjalla piilevät tunteet, toiveet tai himot hänet syöksevät; aavistamatta, miten kolkkoja syvänteitä, miten rumia salakaria elämän vihuriset myrskynpuuskat vielä kerran paljastavat hänenkin sielunsa syvyyksistä; aavistamatta, miten katkottuina, muodottomina, hirveinä hänen sielunsa kuvastin myrskyn pauhatessa heiastaa ympäröivät esineet, tapaukset ja menneet muistot. Semmoisena tyynenä, ja hymyilevänä levähti järvikin Jerikon sitä kalliolta katsellessa.
Tuolta etäältä taivaan ja maan yhtymäkohdasta näytti saarien, kaitaisten salmien ja sinertävien selkien yli kohoavan hienon hienoa kirkasta utua. Se levisi kautta koko taivaan, niinkuin revontulet talvisina iltoina. Poika katseli kesäisen luonnon hiljaista juhlallisuutta. Vähitellen täytti himmeä loiste koko avaruuden. Rannat, metsät, kaukaiset kummut, yksin rannalla kököttävä nuottikotakin saivat tuossa valossa omituisen miettivän näön. Semmoiselta mahtoi vasta syntynyt luonto näyttää valon alkuaineessa, ennenkuin luopa sana asetti avaruuteen auringot ja kuut, joiden valon kaltaista ei tuo lienteä valo ollut; tuntuihan vaan, niinkuin joku hellä näkymätön käsi olisi kaikki esineet kietonut pehmoiseen valovaippaan. Rantavedessä kasvava valkolumme peitti kainona kukkansa veden pinnan alle ja lehdokki avasi kupunsa laskeakseen voimakkaita tuoksuvirtoja viimehtimään kirkkaasen yöilmaan. Linnutkin, ihmetellen luonnon loistoa, vaikenivat vähitellen, ainoastaan kyntörastas kaiutti sulosointuisalla laulullansa hiljaista metsää. Puiden lehdet, ruohot, kallioa siellä täällä kattava sammalkin kaunistuivat siinä valossa viehättäviksi; haavan hieman väräjävät lehdet hohtivat, kuni hopea, saniaisten ja pihlajan vehreät lehvät muuttuivat melkein läpikuultaviksi.
Poika keksi kiiltomadon, joka ikäänkuin yön silmä hiljaisuudessa vienosti loisti. — Yön valoisa juhlallisuus tuntui sinipunertavalta taivaalta valuvan Jerikon sydämeen ja saattavan senkin juhlallisuutta heiastamaan — kokonaan sulamaankin. Jeriko ei ollut milloinkaan sellaista tunnetta sydämessään tuntenut. Hänestä tuntui, kuin koko hänen entinen elämänsä olisi ollut pahaa, tuskaloista unta, eikä häntä ennen olisi ollut olemassakaan, vaan joku sisällinen voima nyt vasta olisi selittämättömällä tavalla hänet näille ihanille ilmoille saattanut.
Poikaparkaa melkein rupesi pelottamaan, mutta kun hän taas nosti silmänsä ja katseli ympärilleen hymyili koko luonto viehkeästi hänelle ja hänen täytyi hymyillä sille vastaan. Silloin rauhottui Jeriko ja aavisti enkelien nyt liikkuvan ilmassa, jonka takia koko maa, niinkuin tuo korkean kupeva ja hiilakan sininen taivaskin niin kauniilta näyttivät. — Huokaus kohosi yksinäisen katselijan rinnasta. Hän olisi rukoillut jotakuta enkeliä hänenkin luoksensa tulemaan, mutta ei uskaltanut, — eipä oikein olisi osannutkaan.
Enkeli tuli kuitenkin. Pitkin välkkyvin siivin liihotteli se korkeudesta alas pojan luo. Hohtavan valkea puku sillä oli, niinkuin saarnastuolin päällä seisovalla kirkkoenkelilläkin ja kellankarvaiset, pitkät kiharat ympäröivät sen lempeitä kasvoja. Hymyillen läheni se hiljoikseen poikaa, jonka rinnan täytti suloinen tyytyväisyyden tunne.
Vaihdokas luuli tuntevansa tuon hentovartaloisen olennon. Hän oli sen jo ennenkin nähnyt, mutta missä — sitä hän ei voinut muistaa. Nyt oli enkeli jo aivan lähellä, sen siipien löyhytteleminen jo tuntui Jerikon kasvoilla — sehän olikin hänen äitinsä. Lempeästi silitteli äiti poikansa suortuvia ja Jeriko kertoi, ett'ei "uusi äiti" koskaan hänen päätänsä silitellyt, mutta pyysi enkeli-äidin hänen sanojansa salassa pitämään. Luottavasti laski poika sitten kiharaisen päänsä enkeli-äidin pehmoiseen syliin ja katseli hartaasti niitä kauniita kuvia, joita se hänelle näytteli. Siinä kertoeli enkeli-äiti monta sievää satua pienistä patalakkisista tontuista, järven pinnalla kisailevista keijukaisista ja muutamia julmia juttuja puunpituisista jättiläisistä.