Kertomusten aikana pojan sydän milloin riemusta sykähteli, milloin taas oli pelosta pakahtua, kun pahat haltijat veivät vallattomia lapsia jylhien vuorten komeroihin, joissa kaikenmoisia hirviöitä asui. Siellä pakotettiin pienoisparat leivän verosta syömään koivunhiiliä, joille voin asemasta oli sammakon kutua silitetty, mutta poika tunsi, ett'eivät haltijat hänelle olisi tahtoneet mitään pahaa tehdä. Kissa-Kerttu olisi tahtonut ryöstää häntä pois enkeli-äidin parmoilta, jossa oli niin hyvä olla, mutta ei toki voinut ja poika iloitsi siitä.
Pitkään nukkui Jeriko korkealla Eräkkälän kalliolla ja uneksi äitivainajastaan. Viimein tahtoi äiti lähteä pois. Poika, estääkseen lähtöä, tarttui häneen sylin kiinni. Käsiin tuntui niin kovalta ja poika heräsi. Hetkisen hieroi hän silmiään ja ihmeissään katseli paikkaa, jossa hän oli, eikä alussa muistanut, miten hän sinne oli joutunut. Viimein muisti hän kaikki: pakonsa, Karja-Annin, tuon yön omituisen kauneuden ja lempeän valon, jossa valossa kotiseutunsa oli niin kauniilta näyttänyt. Öinen kuva painui lähtemättömäksi pojan sydämeen. Hän istahti kivelle vertailemaan nyt herännyttä luontoa yölliseen uinuvaan luontoon. Kaikki oli nyt toisin. Päivän kirkas tähti oli jo kohonnut korkealle taivaan rannasta, hiljaisuus oli poistunut, liikettä ja elämää näkyi kaikkiaalla. Tuokion muisteli hän ihanoita uniansa enkeli-äidistä, mutta hiukova nälkä pakotti hänen haaveksimisesta kääntämään mietteensä tosioloihin.
"Kaikki olikin vaan tyhjää unta", huokasi poika, "ja mihinkäs minä nyt joudun?" Hiukan asemaansa aprikoitua, päätti hän parasta olevan palata takaisin maitomökille, pyytää siellä kaikilta anteeksi, vaikka ei hän tiennyt oikeastaan, mitä hänellä oli anteeksi pyytämistä. Niin oli parasta tehdä, sillä Riston ja uuden äidin luo ei hän tahtonut enää ikinä mennä. "Ennen vaikka mihin, vaan ei sinne", sanoi poika ääneen ja lähti osailemaan takaisin maitomökille.
Se oli kumminkin helpommin sanottu, kuin tehty, sillä pakomatkallansa oli Jeriko kulkenut niin kiireesti, ett'ei ollut joutanut laisinkaan paikkoja tarkastamaan. Nyt hän ei tiennyt edes suuntaakaan, mihin päin lähteä, eikä ihmisasuntoakaan näkynyt missään, josta tietä olisi voinut kysyä. Järvisarjan takaa näkyi kyllä pari taloa, mutta ne olivat pojalle samat, kuin kaunis, saavuttamaton kangastus väsyneelle erämaan matkustajalle. Päiväpaisteessa välkkyvin siivin kiitelevät kalasääkset eivät myöskään osanneet tietä neuvoa.
"Ei tässä nyt auta muu, kuin rantoja myöten osailla Järv'salmen sillalle ja sieltä minä kyllä osaan tien", mietti poika miehevästi.
Kovin kaukaa ei hänen tarvinnutkaan ihmisasuntoa etsiä, sillä jonkun matkaa kalliolta oli korkeiden rauduskoivujen ympäröimä soma kenttä ja sen reunassa pienoinen mökki. Se oli siistikäs rakennus, joka enemmän muistutti pientä herrastaloa, kuin talonpojan mökkiä. Kaikki mökin ympäristössä oli niin siistiä, että poikaa milt'ei pelottanut lähestyä sitä. Hän rohkasi kuitenkin mielensä ja päätti käydä kysymässä tietä.
Juurikuin hän oli oven ripaan tarttumaisillaan alkoi sisästä kuulua kummallinen tärisevä ääni, ikäänkuin tuo koko mökki olisi hänelle vihoissaan mörissyt. "Prr, tsirrrr, surrurrur" tärisi ääni pojan korvissa ja saattoi hänet äkkiä peräytymään, sillä yölliset unikuvat kummittelivat vielä hänen mielessään. Uskaltamatta enää mökkiin yrittää lähti poika metsää kohden astua huppuroimaan, toivoen sattumalta maitomökille joutuvansa.
Kotveroisen käveli hän metsässä oman onnensa nojassa, kunnes viimein huomasi olevansa aivan eksyksissä. Silloin juohtui pojalle mieleen, kuinka hän kerran ennenkin, Riston kanssa marjassa ollessa oli eksynyt, ja kuinka he olivat kotiin osanneet käännettyään paitansa nurin. Samaa temppua päätti Jeriko nytkin käyttää ja paremmaksi vakuudeksi, käänsi hän tällä kertaa kaikki vaatteensa, yksin lakkinsakin nurean puolen päällimmäiseksi. Jokseenkin kirjavana, mutta hyvässä toivossa perille saapuvansa, jatkoi sitten eksynyt matkaansa. Ennen pitkää alkoikin puiden välistä häämöittää avonainen paikka ja siinsipä sieltä vettäkin. Iloisena riensi poika sinnepäin, mutta kovin hämmästyi hän nähdessään joutuneensa tuolle kummalliselle mökille, joka hänelle äsken vihoissaan mörisi.
Tällä kertaa oli mökin ovi auki ja sisästä kuului nyt aivan toisenlainen ääni. Ei se ollut kanteleen, ei paimen torven, eikä huilunkaan sävel, vaan ihmeen kauniilta se kuului. Poika hiivi varovasti lähemmä nähdäkseen, mikä se niin monella äänellä pani ja toivoi taas saavansa nähdä enkeli-äidin siellä kanteletta ramputtelevan, sillä ei hän luullut muiden sillä tavoin voivan soittaa.
Ovelle päästyänsä näki poika sisässä istuvan harmaapartaisen miehen. Yhdellä seinällä oli kummallinen, kehrällä varustettu rakkine, jonka alla näkyi pieniä lastuja koko läjä. Keskentekoisia rukkeja, tuoleja ja piippuja oli ympäri huonetta. Toiseen huoneesen vievästä ovesta näkyi pitkä pyssy ja sapeli, jotka olivat ristissä pitkäpartaisen miehen kuvan päällä. — Mökin asukas, hyvin kulmikas ukko, ei näyttänyt vierasta ensinkään huomaavan; hän vaan kahvinruskeasta, pitkäkaulaisesta laatikosta kiskoi havukirveesen vivahtavalla aseella säveliä, niinkuin olakoivusta kiskotaan tuohta. Toisinaan nuo sävelet lähtivät pitkinä, eheinä suikaleina, toisinaan ne taas kiemurtelivat tuhansissa sykkyröissä, niinkuin kuivat höylänlastut.