Nuo sävelet löysivät vastakaiun Jerikon rinnassa. Häntä pelotti vain, että äänet tuosta laatikosta ehkä loppuvat ja unhottaen nälkänsä, nurin käännetyn pukunsa ja kaikki, astui hän kynnyksen yli äänen kiskomista paremmin nähdäksensä. Siinä seisoi poika avossasuin kuunnellen sävelvirtaa, ikäänkuin olisi tahtonut sen laineilla nälkäänsä tyydyttää. Toisinaan kohisivat äänet valtavana koskena, toisinaan kulkivat ne hiljaisena, tyynenä vuona ohitse sitten vähitellen muuttuakseen valittaviksi huokauksiksi, jotka tunkeutuivat sydämen sisimpiin syvyyksiin. Silloin ei poika enää jaksanut kyyneliänsä pidättää, vaan niitä tulvehtimalla tuli hänen silmistään; mutta ne olivat suloisia, ei onnettomuuden, vaan puhtaan kaunotunteen pusertamia pisaroita.
Soittaja säpsähti hiukan kuullessaan ihmisääntä ihan vierestään, loi kummastuneen katseen vieraasensa, jonka merkillinen puku yhä enemmän herätti kummastusta hänessä.
Jeriko, nähtyään itsensä huomatuksi, alkoi puheen kysymällä: "mikä ihmeellinen äänilipas se tuo on?"
"Se on viulu se", sanoi ukko, "mutta mikäs ihmeellinen otus sinä olet ja mistä sinä tänne tipahdit?"
"Niinkö minä", puhui vaihdokas ja kotiseutunsa puheenparren mukaan vastasi sitten kiertelemällä: "olenpahan vain tuolta kirkonkylältä".
"Kukas sinä olet sieltä ja mitä varten tänne olet tullut?" kyseli vanhus yhä poikaa tarkastellen.
"Enhän minä ole kukaan", mutisi Jeriko kainosti vastaukseksi, sillä hän luuli ainoastaan aika-ihmisten joitakin olevan.
"Oletko sinä hullu, vai viisas?" tiuskasi ukko ja näytti todellakin rupeavan poikaa löylynlyömänä pitämään, koska hän vetäsi oven kiinni ja pani oikein salvan eteen.
"En, vaan minä olen Kaikuis-Taavetin poika kirkonkylältä", selitti
Jeriko ja peläten isännän vihaista ääntä vetäysi ovelle.
"Seis mies!" komensi vanhus, "ei tässä nyt jäniksen selässä olla, vaan ensin otetaan miehestä selko. Senkö sinä olet sen renttu-Kaikusen poika, joka ennen oli kellonsoittajana?"