"Juoksemallahan minä tulin", selitti Jeriko.
"Puhuikos rouva mitään rukistaan?" sanoi ukko.
"Eihän minulle muuta sanonut, kuin käski huutamaan, jos näkisin suden tulevan".
"Jotain sotkosta tässä nyt on, mutta tottapahan selviää", mutisi vanhus itsekseen. "Tänään on torstai — lauantai-iltana menen minä kirkolle; hm! mutta olisi hän saanut viisaamman asiamiehen hankkia. — Poika parka on päästä vialla — tottapahan ylihuomenna selviää".
Hetken kestävä äänettömyys seurasi. Yht'äkkiä katkasi vanhus sen ja kysyi, osottaen toisessa huoneessa olevaa pyssyä: "tiedätkö mitä tuolla tehdään?"
"Tiedän, sillä ammutaan, lintuja ja oravia" sanoi Jeriko.
"Niin, sillä ammutaan", myönsi vanhus, "mutta jos sinä tahdot täältä lähteä pois, ennenkuin minä sinut vien Sormulaan, niin minä ammun sillä sinutkin; muista se". Sitten antoi hän Jerikolle ruokaa, joka pojalle olikin hyvään tarpeesen.
"Tunnetko minua?" kysyi ukko pojalta syötäessä.
"Tunnen; etkös sinä ole se rukkiukko?" tuumaili poika.
Tuo Jerikon uusi tuttava oli todellakin rukkiukko, josta ei pitäjään väki tiennyt paljo mitään. Sotaherrana hän oli ollut aikoinaan, vaan sitten saanut jostakin syystä eron virastaan ja Sormulan rouvalle oli hän sukua — sen verran hänestä tiedettiin. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa muutoin, kuin kauppa-asioissa ja sitä paitsi Sormulassa. Sorvaustyöllä elätti hän itseään, vaan ei sallinut kenenkään tulla tilauksia luoksensa tekemään; ne piti tehdä Sormulassa, johon hän tilatut tavaratkin toi. Jo pari vuosikymmentä oli rukkiukko paikkakunnalla asunut, mutta ei kukaan ollut vielä ennen Jerikoa, hänen kynnyksensä yli jalkaansa astunut, eikä hänkään avannut muiden ovea, mutta kirkossa istui hän paikallansa joka sunnuntai olipa ilma millainen hyvänsä.