Kun rukkiukko oli pitäjääsen tullut, oli hänestä kaikemmoisia huhuja liikkunut. Jotkut olivat tietävinänsä, että hän oli murhannut päällikkönsä, toiset kertoivat hänen murhanneen päällikkönsä kanssa paenneen vaimonsa, mutta jo aikoja sitten olivat kaikki rukkiukkoa koskevat huhut lakanneet, eikä kukaan nyt enää välittänyt hänestä vähääkään. — Joskus olivat ihmiset, hänen mökkinsä ohitse soutaessaan, kuulleet sieltä outoja ääniä, joita luultiin yliluonnollisiksi. Moni arvelikin ukon elävän hyvässä sovussa pahan hengen kanssa ja yleiseen kammoksuttiin häntä ja hänen asuntoansakin.
Rukkiukko eli yksinäisyydessään, jonkinmoisessa salaperäisyyden hämärässä ja omituinen kolkkous tuntui hänestä leviävän kaikkiaalle, missä hän liikkui. Tuo yleinen kammo oli syynä siihenkin, ett'ei kukaan vaihdokkaan etsijöistä mennyt Arnold Mark Meyerin mökkiin — se oli rukkiukon oikea nimi — kadonnutta poikaa kysymään.
Vielä seuraavana sunnuntaina puheltiin kokkomäellä vilkkaasti kadonneesta pojasta ja useimmat päättivät haltijoiden ottaneen hänet halttuunsa. Muutamat toivoivat pojan Jumalanpalveluksen aikana ilmestyvän sakaristoon, sillä sinnehän kuului menninkäisillä olevan tapana heittää ryöstämänsä lapset, kun niihin olivat kyllästyneet. Suuresti hämmästyivät sen vuoksi ihmiset, kun näkivät rukkiukon jäykkänä astuskelevan kirkkomäelle ja kadonneen pojan seuraavan häntä.
Monen olisi tehnyt mieli puhutella poikaa, mutta ei kukaan rohennut, kun hän ilmestyi rukkiukon seurassa. Kirkonmenojen jälkeen täytyi Jerikon kuitenkin kertoa vaiheensa väkijoukolle, joka kuunteli häntä paljoa hartaammin, kuin papin saarnaa kirkossa ja juurta jaksaen poika seikkailunsa kertoikin.
Kansaan levisi puhe enkelien ja jättiläisten taistelleen Jerikon sielusta ja enkelien voittaneen, sillä rukkiukko oli rukoillut pojan puolesta. Poika oli näet lopettanut kertomuksensa vakuuttamalla, ett'ei rukkiukko ole ollenkaan paha, "vaan hän on hoitanut minua, niinkuin oma äitini ja hän soittaa niin kauniisti, niin jott'ei sitä osaa sanoa", ja silloin, sitä sanoessa, pojan silmät oikein hehkuivat ilosta.
Siitä päivästä alkaen ei enää kukaan ymmärtävä ihminen pitänyt Jerikoa vaihdokkaana, "sillä rukkiukko oli hänelle hankkinut sielun", sanoivat ihmiset ja niin todellakin oli asian laita, vaikka vähän toisella tavoin, kuin ihmiset luulivat.
Meyer oli soitollaan ja ystävällisellä kohtelullaan herättänyt Jerikossa rakkautta ja itsekin tullut pojan kautta takaisin kiinnitetyksi ihmiskuntaan, josta kohtalon rautakoura oli häntä kauan erotettuna pitänyt. Ihmisten rukkiukkoa kohtaan tuntema kammokin haihtui haihtumistaan ja häntä ennen ympäröinyt salamyhäisyys muuttui myötätuntoisuudeksi, sillä nyt tiedettiinkin hänen olevan "hyvän ukon, joka on mahtanut saada paljo kovia kokea", lausui Lampelan kunnioitettu isäntä.
VII.
Paimenelämä oli Jerikosta kadottanut paljo suloansa sittenkuin hän oli tutustunut rukkiukon kanssa ja aina nähtiin hänen siitä pitäen ajavan karjaansa Mayerin mökille päin, sillä hän väitti siellä olevan paremmat karjanlaitumet, kuin muualla. Kun lehmät lypsivät tavallisuuden mukaan, ei paimenelta sitä kiellettykään ja vähitellen rupesivat muidenkin talojen karjat sielläpäin käymään, mutta Jeriko ei toisten paimenten leikkeihin usein ottanut osaa. Päinvastoin oli hänellä omat huvinsa. — Tavallisesti nähtiin Jerikon istuvan erillään muista pojista jollakin kivellä nikartelemassa jotakin, mutta ei kukaan hänen tekeleistään voinut päättää, mitä hän aikoi sommikoida. Paitsi sitä koetteli poika kaikkia esineitä mitä vain käsiinsä sai, eikö niistä ääniä lähtisi. Ihmeellinen taito näkyi hänellä olevankin saamaan jonkunlaisia ääniä kappaleista, joista niitä ei luulisi ensinkään lähtevän. Hän soitteli milloin tuohen julmalla, milloin luunkappaleella tai omatekoisella kanteleellansa; mutta ei nuo säveleet näkyneet soittajaa oikein viehättävän, koska hän kyynelsilmin aina, kesken soiton, singahdutti soittimensa syrjään ja vaipui ajatuksiinsa.
Usein katosi poika kokonansa karjansa luota ja kun kerran toiset paimenet salakkali häntä seurasivat, nähtiin hänen hiipivän rukkiukon mökkiin, johon muut eivät tohtineet seurata. Ei Jeriko milloinkaan yhtynyt paimenlauluihinkaan, paitsi erääsen, jossa toivotaan päivän loppua sanoilla: