"No ollaankin sitten ääneti ja katsotaan laatua, tulee aika, tulee neuvo," puhui Meyer. "Loviisaa on meidän myös pitäminen silmällä, sillä en hänestäkään saanut vielä oikeaa tolkkua."
Kuullessaan Loviisaa mainittavan remahti Jeriko nauramaan, johon nauruun Meyerkin sydämellisesti yhtyi, saatuansa tietää, mitä hänestä kylällä puhuttiin… "Mutta miksi he eivät sinua älynneet sulhaseksi panna, vaan minun, vanhan kannon," sanoi Meyer Jerikolle?
"Säätyerotus on heidän mielestään tärkeämpi, kuin iän ero," vastasi
Jeriko.
"Niin säätyerotus", mutisi Meyer. "Hm! Sormulainen on kyllä ylpeä suvustaan, mutta ehkä kaikki kävisi hyvin, jos Loviisasta vain oikean tolkun saisi."
Hiljakseen kului sitten aika rukkiukon mökissä. Joskus kävi rukkiukko Sormulassa "purjehdusvesiä kopeloimassa," niinkuin hän sanoi, mutta tytöstä hän ei saanut sen selvempää. Loppupuolella talvea tuli vielä sitten Sormulan herran veljen tyttö seutuun ja se teki Meyerille Loviisan taipumusten tutkimisen aivan mahdottomaksi. Ukko ei näet saanut silmänräpäystäkään Loviisan kanssa kahden kesken viettää, ennenkuin Himmi, se oli tuon sukulaisen nimi, häiritsi heitä. Alussa viehätti tuo hempeän näköinen tyttö ukkoa, mutta heti kyllästyi vanhus häneen. Meyerin piti näet lakkaamatta puuhailla vieraan kanssa, milloin selittää hänelle, mitä Chamisson Schlemilillä tarkoitetaan, kuinka pitkä Rinaldo Rinaldinin parta oli, tahi muuta semmoista, milloin taas kuunnella, kuinka hirveitä Bachin sonaatit olivat huonosti soitettuina. Sanalla sanoen, Himmi oli tuommoinen kirkkaasti säihkyvä salama, jonka häikäisevää loistetta mielellämme kaukaa ihailemme, mutta Herra varjele joutumasta lähempiin tekemisiin sen kanssa! Paitsi sitä oli tyttönen tottunut ihailemiseen, ja nuoremman ihailijan puutteessa tyytyi hän Meyeriin, jonka lauseita hän aina, kahdeksannen käskyn mukaan, koetti "parhain päin kääntää."
Kerrankin istui ukko kärsimättömänä kuuntelemassa muuatta sävelteosta, jota Himmi surkeasti rääkkäsi, kun tyttö äkkiä soittoansa keskeyttäen kysäsi: "kuinkas minä teistä soitan, herra Meyer?"
"Hm," vastasi vanhus "minä tässä juuri ihmettelen, millaisiksi kauniimmatkin kappaleet teidän käsissänne muuttuvat, mademoiselle Himmi."
"Oikeinhan sinä soitat, kuin runottaret, Loviisani," kuului silloin äkkiä heidän takaansa miehen ääni ja lausuen: "*Terpsichore affectus citharis movet, imperat, anget*!" (T.soitolla tunteita tuottaa, vallitsee, paisuttaa!) sulki Kalle punehtuvan Himmin syliinsä ja tulisesti suuteli häntä.
Siihen iloon todistajaksi joutui Loviisakin, joka nähtyään Kallen tulevan, oli kiiruhtanut saliin. Yleinen hämmästys, Kallen anteeksipyynnöt, Himmin anteeksianto ja vallaton sormen pudisteleminen Loviisalle seurasivat toisiansa, kuin vesipisarat rankkasateella. — "Vai niin ne ovatkin asiat," sanoi Himmi, "etkä sinä, Loviisa-kulta, ole virkkanut minulle mitään?"
Kalle puolusti morsiantaan ja sanoi asian vielä oikeastaan olevan salassa, vaikka hän ei ollut kainostellut vanhaa isällistä ystäväänsä ja opettajaansa Meyeriä. Tästä edeskin päätettiin sitten vielä asiaa pitää salassa, kunnes se syyspuoleen, Loviisan päivillä, julastaisiin, vaikka Himmi ensin katsoi Loviisalle kohtuulliseksi rangaistukseksi sen, että asia tulisi ilmi. Viimein taipui kuitenkin hänkin, mutta uhkasi: "kyllä minä sinulle, Loviisa, vielä jonkun tempun teen, koska sinä et niin paljoa luottanut minuun, että olisit sanonut jo olevasi kihloissa."