Ilokyyneleet kiilsivät taaskin vanhan Kaikusen silmissä, sillä hän huomasi poikansa jo nuorena löytäneen sen kalliin helmen, jonka hän vasta vanhana, harmaapäänä oli käsittänyt.
Silloin aukeni ovi ja sisään astui Kalle, Jerikon ja Loviisan kasvinkumppani, joka nyt oli pitäjäässä kappalaisena.
"Jeriko! ja ihan ilmi elävänä", lausui tulija.
Jerikon täytyi sitten illan kuluksi Kallelle jutella vaiheistaan ja matkustuksistaan vieraissa maissa.
"No pitäisihän sinun sitten olla yhtä tunnettu koko Europassa, kuin itse tuo mainio Echo", lausui Kalle kuultuansa Jerikon matkoista.
"Tietysti", vastasi Jeriko leikillisesti, "tietysti olenkin ihan yhtä tunnettu, sillä minähän juuri olen tuo mielestäsi "mainio" Echo".
"Oletko sinä Echo", huudahti Kalle ikäänkuin kunnioituksesta seisomaan nousten, "nykyajan viuluniekkojen kuningas? Oletko sinä se?"
"Olen, se on nykyinen nimeni", lausui Jeriko ja viitaten juuri illalliselle kutsumaan tulevaa Loviisaa jatkoi hän, "jos minä olen kuningas, niin on tuossa tuleva kuningattareni ja hartain toivoni on, että sinä otat vaivaksesi yhdistää meidät toisiimme avioliiton siteillä".
Kalle huokasi syvään, mutta kuitenkin tuntui hänen onnentoivotuksensa tulevan sydämestä. — Kihlatut astuivat sitten ensin ruokahuoneesen ja heitä seurasi sinne vanha Kaikunen ja Kalle-pappi, joka, viimeksi mainittu, siunasi ruoan, ennenkuin sitä nautittiin, sillä niin oli vanhan kansan tapa.