Jerikon onni oli täydellinen, kun hän syleili vieläkin suloista, vaikka monenlaisista suruista ja kärsimyksistä kalvennutta, uskollista Loviisaa, mutta yht'äkkiä tempasihe tyttö irti hänen syleilystään.
"Ei, ei", nyyhkytti Loviisa, "minä en voikaan tulla omaksesi — sinä et tiedä mikä hirveä rikos meidät erottaa!"
Säikähtäen kysäsi Jeriko: "mikä?"
"Isäni, isäni", tyrski Loviisa, "oli syynä Meyerin kuolemaan".
"Kuinka? Ei suinkaan! Hänhän kuoli halvaukseen?"
"Ei, ei", selitti Loviisa, mutta ei voinut jatkaa.
Silloin kertoi vanha Kaikunen, että Sormulan herra oli kuolinvuoteellaan tunnustanut hänelle Mustalla Heikillä Riihimäen rinteessä kuristuttaneensa Meyerin kuoliaaksi, kun rukkiukko oli uhannut velastaan myyttää Sormulan ja sitten lahjoittaa kaiken omaisuutensa Jerikolle. Loviisa oli sattumalta viereiseen huoneesen kuullut tuon kamalan tunnustuksen ja surrut sitä sitten niin, että oli pelätty järkensä menettävän.
"Niin", lausui hiukan tyyntynyt Loviisa, "nyt näet, ett'et voi minua, hänen tytärtänsä, puolisoksesi ottaa".
Kului hetkinen, ennenkuin puhuteltu kykeni puuttumaan puheesen, mutta se aika oli Loviisasta sanomattoman pitkä.
"Älkäämme tuomitko", lausui Jeriko vihdoin, "he ovat korkeimman, mut samalla armollisimman tuomarin tuomittavina, ja Hänen edessänsä on puhtainkin meistä saastainen".