"Voi miten iloiseksi mamseli nyt on tuleva", huudahti Kaikunen lapsellisella ilolla.
"Mikä mamseli?" tiedusti Jeriko.
"Sormulan mamseli, Loviisa mamseli", selitti isä pojallensa. "Hän on ollut minulle niin hyvä, niin hyvä, jotta et voi uskoa ja puhuu usein sinusta".
Sisällä sai Jeriko sitten kuulla Kallen ja Himmin olleen avioliitossa, mutta Himmin muuttaneen maan majoille jo pari vuotta sitten, katkeroitettuaan ensin turhamaisuudellansa sekä miehensä, että oman elämänsä. Sormulan herra taas oli halvattuna sairastanut monta pitkää ja vaikeaa vuotta, kunnes kuolema viimein oli vapauttanut hänet kärsimyksistään. "Nyt äitinsäkin kuoltua, emännöi Loviisa yksin Sormulassa, mutta kyllä siinä talous yhä vain on korjaantumaan päin", sanoi Lampelan Matti.
Vielä samana iltana lähti Jeriko isänsä kanssa Sormulaan tuliaiskäynnille. Kylällä katselivat ihmiset pitkään uljasta, Kaikusen rinnalla kävelevää, herraa. Maalarin Maija, joka vielä omien sanojensa mukaan oli yhtä "kappera jalalta, kuin ennenkin, kun vaan milloin asia vaati", oli jo jollakin tavoin saanut tietää "vaihdokkaan, sen Kaikusen pojan tulleen kotiin ja olevan nyt suuren herran, ihan maaherran arvoisen", jonka vuoksi kyläläisten uteliaisuus Jerikon suhteen pian tuli tyydytetyksi.
Matkalla huomasi Jeriko Riihimäen rinteessä kaksi mustaa ristiä tiepuolessa.
"Toinen noista on varmaan pystytetty rukkiukon kuoleman muistoksi", lausui hän isällensä, "mutta mitä varten siinä on kaksi".
"Toisen panivat siihen Mustalle Heikille, joka sitten, toisena syksynä hirtti siinä itsensä", kertoi vanha Kaikunen.
Viimein saavuttiin Sormulaan ja siellä tietysti oli ilo suuri.
"Loviisa!" ja "Jeriko!" olivat sanoja, joita nuoret vaihtelivat keskenään tuokioisen, sillä muuta he eivät liikutukseltaan pitkään aikaan kyenneet sanomaan, vaikka sydän kumpaisellakin oli täynnä tunteita ja sanoja.