Niitä tervehtimään kiiruhti Jeriko. Hämmästyneinä ja ääneti katselivat vanhuksetkin tuota solakkavartaloista herraa, joka heitä niin sydämmellisesti tervehti.
"Ettekö enää tunne minua?" kysäsi Jeriko nähdessään kaikkien niin oudosti itseänsä tarkastelevan.
"Suokaa anteeksi", puhui Lampelan vanha isäntä, "minä en jaksa muistaa, — ettehän vain liene meidän uusi voutimme?"
"Ettekö tekään enää tunne minua isä?"
"Tekö poikani?" huudahti vanha Kaikunen, "se on mahdotonta, minä olen vaan Taavetti Kaikunen —"
"Sen kyllä tiedän ja kuitenkin olen poikanne."
"Jeriko?"
"Sama kappale."
"Jumala olkoon kiitetty! Hän on armollinen, Hän on kuullut rukoukseni! Sitä en minä olisi ansainnut", sopersi vanha Kaikunen ja ilokyyneleet kohosivat hänen silmiinsä halatessa poikaansa.
"Hänen armonsa on suuri", virkkoi Lampelan vanha isäntä kätensä ristiin pannen ja vesikiehteissä olivat hänenkin silmänsä.