Maasta maahan, kaupungista kaupunkiin kierteli sitten soittaja ja hänen nimensä maine kiirehti aina miehen edellä. Tuo nimi ei kuitenkaan enää ollut Jeriko Kaikunen, vaan vieras lippu jo silloin, niinkuin useimmin nytkin, peitti meidän miehemme. "Echo"na kaikui silloin Jerikon sukunimi, vieläpä saksalaiset sitäkin tiesivät väännellä, niin että tänäkin päivänä kopeilevat he vielä vaihdokkaasta, niinkuin olisi hän nähnyt päivän valon jossakin Pommerilaisen omenapuun varjossa, vaikka hänen kehtonansa oli vipuheija revontulista rikkaan pohjoisen taivaan alla.
Kymmenkunta vuotta oli Jeriko kierrellyt suurissa sivistysmaissa keräten kunniaa ja kultaa ja tietämättä mitään syntymäseutunsa oloista. Hän oli kyllä määräaikoina lähetellyt rahoja isällensä, mutta kun ukko Kaikunen ei ollut kirjoituksen taitava, ei Jeriko edes tiennyt, olivatko lähetykset päässeet perillekään tahi eikö. Sitten, noin monen vuoden kuluttua, luuli Jeriko kylliksi vakaantuneensa, että voisi rauhallisesti katsella Loviisan ja Kallen onnea, ehkäpä vielä siitä iloitakin. Sentähden hän, kun päivät taas pitenivät ja kukkaset alkoivat herätä talviunestaan, päätti seurata pohjoiseen pesimään rientäviä lintuparvia ja rakentaa hänkin sinne jonkunmoisen pesän, vaikka siitä tulisikin paras, nimittäin kumppani, puuttumaan.
Pääskyset, kiurut, peipposet ja muut siivelliset soittoniekat olivat jo ehtineet saada pesänsä kuntoon, jopa ensiksi tulleilla oli perettäkin silloin, kuin Jeriko joutui syntymäseutuunsa.
Pitkänmäen rinteellä käski matkustaja ajajan seisahduttaa hevoset ja mielihyvällä katseli hän kesäpuvussaan koreilevaa luontoa. Kaikki tunsi hän vielä talot, pellot, lahdet, salmet ja saaret, yksin tuon suuren kivenkin Lampelan rantapellon pientarella. Kummako se, olihan hän usein pienenä paitaressuna kiivennyt sille ja hypännyt sieltä Keidaslammin kirkkaasen veteen vilvastuttamaan itseänsä helteissään. Kaikki näytti olevan ennellänsä, mutta kuitenkin oli kaikki muuttunut. — "Saa nähdä, missä nyt Risto on, missä isä, tuo kurja isä. Miten ottaa Loviisa minut vastaan? Vieläkö Tiistilän isäntä nytkin pitää minulle nuhdesaarnoja viulun soitosta ja ennen kaikkia vieläkö Sormulan herra sulkee minulta ovensa, niinkuin viimein", ajatteli Jeriko.
Kyyditsijä ihmetteli itsekseen, mitä varten herra noin kauan tarkasteli kylää, johon hän kuitenkin oli menossa, mutta ei uskaltanut kiirehtiä niin suurta herraa, joka ajoi parilla, vaikka oli aivan yksikseen. "Kuka sen tietää, millainen mahtipukari se on", arveli mies.
Vihdoinkin lähdettiin eteenpäin ja heti oltiin Lampelan kohdalla. Tuossa oli nyt hönni, jossa ukko Kaikunen oli asunut, mutta nähtävästi oli se nyt autiona. Aavistaen pahinta, kysäsi Jeriko kyytimieheltä: "onko Kaikunen, se entinen kellonsoittaja, kuollut?" "Ei, kyllä se elää, vaan akkansa kuoltua kuului muuttaneen Lampelaan", selitti kyytimies ja lisäsi: "älkää pahaksi panko, mutta mistä herra sen Kaikusenkin tuntee?"
"Tunnenpahan vain", vastasi Jeriko ja käski ajaa Lampelaan.
Talossa nousi hirmuinen häläkkä, kun huomattiin vaunut kujoisten suussa kääntyvän sinne. Pienet pojat ja tytöt suikuilivat mikä mihinkin nurkkapieleen, josta sitten avossa suin uteliaasti pilkistelivät, kun luulivat milloin vaunuissa tulijan silmän välttyvän. Naiset töytäsivät aittoihinsa tai muihin piilopaikkoihin, joten vierasta vastaan ottamaan jäi vain talon nuori isäntä. Kartanokoirakin, pystykorvainen Vahti, hämmästyi alussa vaunujen tulosta niin, ettei ollut sanaa suuhun tulevaa, vaikka se ei tavallisesti ollut ensimmäinen säikähtämään.
"Hyvää päivää Matti!" lausui tulija reippaasti hypähtäen alas vaunuista ja löi kättä isännälle.
Nöyrästi kumarrellen vastasi Matti tervehdykseen. Samassa pistäytyi etehiseen sisähuoneista pari valkohapsista vanhaa miestä katsomaan "kuka kummitus sieltä semmoisilla ajopelillä tuli".